Helsingin Sanomissa 25. syyskuuta käsitelty keskustelu hyvinvointialueiden määrästä palautti mieleeni vuosien takaiset neuvottelut. Niinpä pengoin muistiinpanojani Siun soten kuntayhtymän ajoilta. Kysymys ei siis ole uusi. Se oli esillä jo silloin, kun nykyistä sote-rakennetta valmisteltiin.

Tutustuin Siun soten alkutaipaleella prpfessori Martti Kekomäkeen. Hän kuului sosiaali- ja terveysministeriön sote-uudistuksen asiantuntijaryhmään vuosina 2016–2019. Kekomäellä oli pitkä kokemus lastenlääkärinä, huippukirurgina sekä terveydenhuollon hallinnon ja talouden tuntijana.

Kekomäen viesti oli oman muistini mukaan selvä. Jos järjestämisvastuu jaetaan liian monelle alueelle, niukat voimavarat eivät riitä kaikkialla ylläpitämään samanlaista palvelurakennetta. Ymmärsin hänen huolensa jo silloin. Silti poliittinen yhteisymmärrys rakentui toisenlaisen aluemäärän varaan. Olin itsekin mukana päätöksenteossa, ja se on syytä sanoa ääneen. 

Jälkikäteen on helppo nähdä ristiriita selvemmin kuin sitä aikanaan pystyttiin ratkaisemaan. Jo tuolloin nuo asiantuntijat sanoivat, että perusterveydenhoito ja sosiaalitoimi häviävät rahanjaossa erikoissairaanhoidon vaatimuksille maakunnissa. No näin on käynyt meilläkin Siun soten alueella. 

      Hyvinvointialueiden määrästä on viimein puhuttava avoimesti. 

Nyt vuosia myöhemmin Helsingin Sanomat haastatteli 25. syyskuuta tällä viikolla valtiovarainministeriön osastopäällikkö Ville-Veikko Ahosta hyvinvointialueiden tulevaisuudesta. Ahosen viesti alueiden määrästä palautti mieleeni keskustelut, joita käytiin jo sote-uudistuksen valmisteluvuosina.

Siis olin Siun soten kuntayhtymän hallituksen puheenjohtaja vuosina 2016–2021 ja myöhemmin uuden hyvinvointialueen aluevaltuuston toinen varapuheenjohtaja.

Kuntayhtymän puheenjohtajana osallistuin rahoitusneuvotteluihin, joissa tapasin jo mainitsemani emeritusprofessori Martti Kekomäen. Keskustelimme hänen kanssaan lisäksi kahden kesken valtakunnallisen sote-talouden haasteista. Hän toi keskusteluissamme vahvasti esiin huolen siitä, riittävätkö rahat ja osaajat niin monelle palvelujen järjestäjälle. Viesti jäi mieleeni, sillä ymmärsin hänen perustelunsa jo silloin. 

Keskustan luottamushenkilönä olin silti mukana puolustamassa poliittisesti sovittua aluerakennetta. Siinä näkyy sote-uudistuksen vaikeus. Asiantuntijoiden esittämät huolet ja päätöksenteon poliittiset edellytykset eivät aina kohdanneet. Myös minun on hyväksyttävä oma osuuteni niissä ratkaisuissa.

Nyt kysymys on palannut pöydälle. Ahosen mukaan alueiden kantokyky on eriytynyt, ja seuraavalla hallituskaudella tarvitaan uudistuksen toinen vaihe. Silloin on arvioitava avoimesti sekä järjestämisvastuun rakennetta, rahoitusta ja sitä, mitä palveluja ihmisille voidaan luvata. 

      Vanha kysymys jäi odottamaan

Olen palannut mielessäni myös Paras-hankkeeseen, jota valmisteltiin Hannes Mannisen ministerikaudella. Sen tavoitteena oli vahvistaa kuntien ja palvelujen järjestämisen edellytyksiä. Minua harmitti jo silloin, ettei rakenteita saatu uudistettua riittävän määrätietoisesti. Myöhempiä sairaalainvestointeja ei voi selittää yhden hankkeen etenemisellä tai kariutumisella, mutta kokonaisuuden ohjauksen puute jätti tilaa alueiden väliselle keskussairaaloiden kilpavarustelulle. 

Nyt sama peruskysymys on edessämme hyvinvointialueilla. Millaiseen palveluverkkoon rahat, henkilöstö ja väestöpohja riittävät? Vuonna 2026 asetettu parlamentaarinen työryhmä valmistelee hyvinvointialueiden tulevaisuutta. Se tarjoaa mahdollisuuden käsitellä myös vaikeita rakenteellisia kysymyksiä yli puoluerajojen. 

     Säästöjen seuraukset näkyvät myös kaukana keskuksista

Alijäämiä katettaessa säästöt näkyvät nopeasti ihmisille tutuissa lähipalveluissa. Pitkä matka terveysasemalle tai sosiaalipalveluun on todellinen kustannus asiakkaalle. Sehän ei näy hyvinvointialueen omassa talousarviossa. Peruspalvelujen heikentäminen voi myös siirtää ongelmia myöhempään ja kalliimpaan hoitoon.

Samalla on tunnustettava, että myös erikoissairaanhoito on paineessa. Kaikkia nykyisiä toimintoja ei voida ylläpitää kaikkialla entiseen tapaan. Keskittämisestä puhuttaessa pitää kuitenkin erottaa toisistaan vaativa erikoishoito ja palvelut, joita ihminen tarvitsee usein ja lähellä kotiaan. Niitä ei pidä ratkaista samalla kaavalla.

     Päätös tarvitsee laajan yhteisymmärryksen

Uskon, että hyvinvointialueiden määrää joudutaan vielä arvioimaan. Alueiden yhdistäminen ei yksin korjaa rahoituksen ongelmia eikä estä palvelujen keskittämistä. Se voi silti olla osa ratkaisua, jos samalla sovitaan, mitä palveluja turvataan lähellä asukkaita, miten vaativa hoito järjestetään ja miten eri alueiden olosuhteet otetaan huomioon.

Tätä keskustelua ei kannata käydä niin, että jokainen puolustaa vain nykyistä karttaa tai oman alueensa sairaalaa. Tarvitaan yhteinen käsitys siitä, millaisen soten pystymme rahoittamaan ja millaisen hoidon ja huolenpidon ihmisille lupaamme. Vaikeat päätökset on tehtävä niin, että myös reuna-alueilla asuvat voivat luottaa tulevansa kuulluiksi. Suurempi alue voi vahvistaa järjestämiskykyä, mutta lähipalvelujen turvaamisesta ja erikoissairaanhoidon työnjaosta on päätettävä erikseen.