Tänä aamuna mökillä muiden vielä nukkuessa mietin maailman menoa. Tämän juhannuksen ajatuksia kirjoitan tänne. Varmaan joskus lueskelen mietteitäni. Tämä blogihan on minulle myös päiväkirja, jonka sisältö seuraa minua eli paikallispolitiikka jää jatkossa vähemmälle. Toivottavasti alla olevat ajatukseni ovat vain tämän aamun synkkiä mietteitä.

Iranin ja Israelin välinen kriisi on noussut nyt uudelle, vaarallisen eskaloituneelle tasolle. Kun presidentti Donald Trump ilmoitti tukevansa voimakkaasti Israelia ja väläytti Yhdysvaltojen mahdollisuutta osallistua konfliktiin sotilaallisesti, kansainvälinen jännite  kiristyi merkittävästi. Viime yönä USA:n raskaat pommikoneet veivät lastinsa Iranin mahdollisiin ydinaseen kehittämislaitoksiin. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka toteuttaa  nyt radikaalisti Trumpin diktatuurista tahtoa— kohti suoraviivaisempaa ja  sotilaallisesti aggressiivisempaa linjaa. Tosin olen sitä mieltä, että Iran ei tarvitse ydinasetta. 

Ukrainan sodassa heikentynyt Venäjä seuraa Lähi-idän kehitystä tarkasti. Iran on ollut Moskovalle tärkeä kumppani erityisesti sen jälkeen, kun Venäjä ajautui lännen pakotteiden kohteeksi Ukrainan sodan vuoksi. Jos konflikti Israelin ja Iranin välillä syvenee ja laajenee, Venäjällä voi olla houkutus käyttää tilannetta hyväkseen omien strategisten tavoitteidensa edistämiseksi – etenkin heikentääkseen lännen yhtenäisyyttä ja siirtääkseen huomiota pois Ukrainan sodasta. 

Nykyisessä tilanteessa on todellinen riski siihen, että alueellinen kriisi voi eskaloitua globaaliksi yhteenotoksi, jossa suurvallat ajautuvat epäsuorasti tai jopa suoraan sotilaalliseen vastakkainasetteluun. Pahimmillaan olemme tilanteessa, jossa kolmannen maailmansodan uhka ei ole enää teoreettinen, vaan käytännössä mahdollinen.

NATO:n rooli on tämän kehityksen valossa korostunut entisestään. Jos Yhdysvaltojen sitoutuminen Euroopan puolustukseen horjuu – mikä Trumpin aiemmasta ja mahdollisesta tulevasta politiikasta päätellen ei ole mahdotonta – Euroopan maiden on otettava aiempaa suurempi vastuu omasta turvallisuudestaan. Näin onneksi on jo tapahtunut ihan päätöstasolla nostaa NATOn jäsenmaiden puolustusmenoja. Tämä siis tarkoittaa konkreettisesti paljon enemmän: varautumista hybridiuhkiin sekä laajempaa strategista autonomiaa. Eurooppa ei voi enää olettaa, että Washington ratkaisee kaikki sen puolustusongelmat. NATO:n sisäinen koheesio on nyt koetuksella.

Lopulta kysymys ei ole vain sodan ja rauhan vaihtoehdoista, vaan myös siitä, kuinka kansainvälinen yhteisö kykenee ehkäisemään suurvaltojen välisen suoran yhteenoton. Diplomatian, ennaltaehkäisevän vaikuttamisen ja strategisen yhtenäisyyden merkitys ei ole koskaan ollut suurempi. Eurooppa tarvitsee nyt selkeää linjaa, vahvaa puolustusta ja ennen kaikkea vastuullista johtajuutta.