Elämme hyvin haastavia aikoja. Maailmaa johdetaan nyt mielikuvilla, uhkailuilla ja voimalla. Diplomatia tuntuu jääneen taka-alalle. Kansainvälinen yhteistyö rakoilee, suurvallat mittaavat toisiaan ja epävarmuus heijastuu myös Suomeen.

Tällaisina hetkinä ajatukset palaavat väistämättä niihin vuosikymmeniin, jolloin Suomessa tehtiin suuria, kestäviä ratkaisuja vaikeissa oloissa. Suomettuminen oli myös jonkinlainen kirosana. 

1960–80-luvuilla elettiin puna-multahallitusten aikaa. Keskustan ja SDP:n yhteistyö rakensi maata määrätietoisesti. Tuolloin itsekin aktivoiduin politiikassa teinikunnassa ja ylioppilaskunnassa. Sain omakohtaisesti kokea sen, miten yhteiskunta avasi ovia tavallisille nuorille. Tuolloin ei ollut itsestään selvyys, että Pörsänmäeltä kahdeksan lapsisesta perheestä lähdettiin 500 km:n päähän opiskelemaan. Se oli nousun aikaa – ei helppoa, mutta päämäärätietoista.

    Teollistuva Suomi ja suuret uudistukset

Suomi alkoi teollistua jo sotakorvauksia maksaessaan. Se oli raskas velvollisuus, mutta samalla sysäys teolliselle kehitykselle. Suurille ikäluokille oli luotava mahdollisuudet opiskella ja työllistyä kotimaassa. Ruotsiin muutto työn perässä haluttiin pysäyttää – ja siinä myös pitkälti onnistuttiin.

Puna-multayhteistyö tuotti ratkaisuja, jotka muuttivat Suomen suunnan. Alla ihan muutama keskeinen uudistus:

- Sosiaaliturvaa kehitettiin määrätietoisesti.

- Peruskoulu-uudistus loi tasa-arvoisemman koulutusjärjestelmän.

-  Kansanterveyslaki toi perusterveydenhuollon koko maahan.

-  Keskiasteen koulutusta laajennettiin maakuntiin lähelle nuoria.

-  Uusia yliopistoja perustettiin eri puolille Suomea.

-  Aluepoliittisilla ratkaisuilla työpaikkoja koko Suomeen.

-  Opintotuen valtiontakausjärjestelmä mahdollisti opiskelun myös vähävaraisille

-  Työelämän uudistukset, jotka ulottuivst aina yliopistojen hallintoon asti.

Näillä ratkaisuilla rakennettiin yhtenäistä Suomea. Aluepolitiikka ei ollut pelkkää rahan jakamista, vaan strategiaa: koko maa haluttiin pitää asuttuna, osaavana ja työllistyvänä.

Ymmärrän hyvin, ettei entiseen aluepolitiikkaan ole paluuta. Rahaa ei voida jakaa holtittomasti. On katsottava työvoiman saatavuutta ja elinvoiman edellytyksiä. Nopeat kulkuyhteydet – tie-, rata- ja digiyhteydet – ovat nyt ykkösasioita.  Perusajatus on edelleen ajankohtainen: Suomea ei rakenneta vain muutaman kasvukeskuksen varaan. 

            Keskusta vedenjakajalla

Politiikan asetelmat elävät. Gallupeissa Keskusta meni taas perussuomalaisten ohi – pieni, mutta symbolisesti tärkeä askel. Samaan aikaan vasemmisto kasvattaa kannatustaan. SDP:n tuki pysyy yli 25 prosentin, vaikka julkisuus ei aina ole ollut heille suotuisaa.

Nousee väistämättä kysymys: olisiko jälleen puna-multayhteistyön aika?

Jos lasketaan yhteen SDP 25 %, Keskusta 14,3 % ja vasemmistoliitto 11,1 %, päädytään jo yli 50 prosentin tasoon. Historiallisesti ajatus ei ole vieras. Lähes samalla koalitiolla Suomea johdettiin Karjalaisen II hallituksesta Sorsan II hallituksen loppuun saakka vuosina 1970 –1983.

Politiikan historia opettaa myös realismia. Vuonna 1987 syntyi sinipuna, kun Kokoomus ja SDP muodostivat hallituksen. Keskusta jätettiin oppositioon. Se muistetaan yhä.

Siksi kysymys ei ole vain matematiikasta. Se on kysymys suunnasta, luottamuksesta ja uskalluksesta.

           Mitä Keskustan on nyt tehtävä?

Itse seuraan politiikkaa jo senioriporukoista käsin. Tietoisesti annamme tilaa uudelle johdolle ja tuemme sitä, mutta luomme kannanotoillamme painetta muistaa myös historiasta jotain. Asiakokonaisuudet on vaan päivitettävä tähän päivään. Keskustan on nyt ensi kevään vaalien ohjelmaa hioessaan puhuttava kansankieltä, joka ymmärretään. Tekoäly sitä ei tee.

On tuotava selvästi esiin Suomen tämänhetkinen tilanne ja ainakin alla mainitut teemat, jotka koskettavat ihmisiä arjessa:

-   hoiva ja sote

-   koulutus

-   työllisyys

-   turvallisuus

-   ihmisten ja alueiden tasa-arvo

Täällä Pohjois-Karjalassa tiedämme, mitä tarkoittaa väestön väheneminen ja talouden kiristyminen. Suomen asuttuna pitäminen ei ole iskulause – se on elinvoimapolitiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa.

Puna-mullan vuosikymmeninä uskallettiin tehdä suuria ratkaisuja vaikeina aikoina. Nytkin elämme murroskautta. Kysymys kuuluu: löytyykö samanlaista kykyä yhteistyöhön ja vastuunkantoon?

Historia ei toista itseään, mutta se antaa mittasuhteet.

Historiasta löytyy myös Keskustalle vakava varoitus. Veikko Vennamo nosti 1970 esiin ”talonpojan tappolinjan” ja vei SMP:n suureen vaalivoittoon – nimenomaan Keskustan kustannuksella. Sama ilmiö toistui Timo Soinin jytkyssä 2011. Tuolloin isku osui Keskustan lisäksi myös SDP:hen. Kun maaseudun, pienituloisten ja syrjäseutujen ihmisten kokemus oikeudenmukaisuudesta horjuu, protesti löytää väylänsä.

Keskustan on muistettava, että jos se ei itse puolusta omia ydinkannattajiaan ja heidän arkeaan, joku muu tekee sen – usein kovemmalla äänellä ja yksinkertaisemmalla populistisella viestillä.

Ehkä nyt olisi jälleen aika rakentaa enemmän kuin repiä.