Eilen YLE:n uutiset ja niitä seurannut A-studio tarjosivat poikkeuksellisen selkeän ja tiiviin katsauksen hyvinvointialueiden tilanteeseen. THL:n tutkimusprofessori Liina-Kaisa Tynkkynen avasi ymmärrettävästi hyvinvointialueiden ongelmien taustaa ja mittasuhteita.

Oli virkistävää kuulla analyysi, jossa ei sorruttu yksinkertaistuksiin.

Itsekin olen kirjoittanut turhan yksiviivaisesti siitä, että hyvinvointialueiden määrän vähentäminen olisi keskeinen ratkaisu. Keskusteluissa tämä ajatus nousee usein esiin – ja ymmärrettävästi, koska talousluvut huolestuttavat. Mutta kuten Tynkkynen perustellusti toi esiin, pelkät pakkoliitokset ja arviointimenettelyt eivät yksin ratkaise ongelmaa.

Pahimmillaan ne voisivat lisätä kustannuksia, sekoittaa hallintoa vuosiksi ja heikentää erityisesti sosiaali- ja perusterveydenhuollon palveluja.

Suuruuden ekonomia ei toimi kaikessa

Erikoissairaanhoidon näkökulmasta alueita voisi olla vähemmänkin. Siellä teknologia, vaativa osaaminen ja kalliit hoidot puoltavat keskittämistä ja tiivistä yhteistyötä – jopa nykyistä vahvempaa integraatiota yliopistollisten keskussairaaloiden välillä.

Mutta perusterveydenhuollossa, vanhuspalveluissa ja sosiaalipalveluissa suuruuden ekonomia ei toimi samalla tavalla. Lähipalvelut ovat luonteeltaan toisenlaisia. Ne vaativat saavutettavuutta, jatkuvuutta ja paikallistuntemusta.

Viimeisten lähes kahden vuosikymmenen aikana erikoissairaanhoidon kustannukset ovat kasvaneet perusterveydenhuollon kustannuksella. Sote-uudistuksen keskeinen tavoite oli vahvistaa perustason palveluja, mutta ohjaus on edelleen ollut liiaksi erikoissairaanhoidon näkökulmasta tapahtuvaa.

        Tässä on korjausliikkeen paikka.

Maailman kriisit, turvallisuustilanteen muutos ja teknologian kallistuminen merkitsevät sitä, että erikoissairaanhoidon kustannuspaine kasvaa jatkossakin. Juuri siksi peruspalveluiden vahvistaminen, ennaltaehkäisy, varhainen tuki ja vanhusten hoiva ovat myös taloudellisesti järkevää.

      Vihdoin parlamentaarinen työryhmä

Myönteistä on, että Petteri Orpo on vihdoin suostunut asettamaan parlamentaarisen työryhmän kehittämään hyvinvointialueiden toimintaa. Tämä on tärkeä suunnanmuutos.

Sote on liian suuri ja pitkävaikutteinen kokonaisuus ratkaistavaksi hallitus–oppositio-asetelmassa. Tulokset ulottuvat seuraavalle vaalikaudelle ja sen yli. Siksi tarvitaan yhteinen näkemys.

Nyt olisi syytä tehdä täydellinen “trippimittarin nollaus”. Eduskunnan ja sosiaalisen median kovasanainen keskustelu on unohdettava. On löydettävä yhteinen tahtotila. Muuten vaarana on, että vuoden päästä vaalitaistelu äityy niin veriseksi, että hallitusyhteistyön rakentaminen käy mahdottomaksi.

Silloin sopeutustyö voisi pahimmillaan ajautua virkamieshallituksen tehtäväksi. Aikaa ei ole hukattavaksi riitelyyn.

        Talous realiteettina – ei lyömäaseena

On rehellistä todeta, että nykyhallitus jättää seuraajalleen vaikean perinnön. Valtion velka kasvaa edelleen, ja Riikka Purran valtiovarainministerikaudella velkaa on otettu enemmän kuin koskaan. Suomi on EU:n tarkkailuluokalla, ja maan luottoluokitusta on laskettu.

Juuri tässä tilanteessa olisi ollut viisasta ottaa opposition vaatimus parlamentaarisesta talouden sopeuttamisen valmistelusta vakavasti jo aiemmin. Sama koskee sotea. Kun rakenteet ovat näin suuria ja vaikutukset ulottuvat vuosikymmeniksi, tarvitaan laajaa sitoutumista.

                   Yhteinen vastuu

Hyvinvointialueiden ongelmat eivät ratkea yhdellä hallituskaudella. Ne eivät ratkea yhdellä puolueella. Ne eivät ratkea pelkillä rakenteellisilla pakkoliikkeillä.

            Ratkaisu löytyy tasapainosta:

– erikoissairaanhoidon järkevästä yhteistyöstä ja keskittämisestä

– peruspalvelujen vahvistamisesta

– talouden realismista

– ja ennen kaikkea poliittisesta yhteistyöstä.

Meillä ei ole varaa epäonnistua. Maakunnissa – myös täällä Itä-Suomessa – seuraukset tuntuvat ensimmäisinä.

Nyt tarvitaan vähemmän poteroita ja enemmän vastuunkantoa.