Olen viime aikoina pohtinut Venäjän vaikeaa tilannetta ja erityisesti sitä, kuinka voimakkaasti historia näyttää vaikuttavan maan nykyiseen johtoon. Venäjällä menneisyys ei ole vain historiaa, vaan myös osa nykyistä politiikkaa. Nyt Putininilla on vaikeuksia irrottautua sodasta. Kansalle on pystyttävä uskottelemaan, että Venäjä on voittaja ja se on saavuttanut kaikki sodalle asetetut tavoitteet. 

Presidentti Vladimir Putin on asettanut Ukrainan sodalle tavoitteita, jotka eivät ole toteutuneet toivotulla tavalla. Sodan aloittaminen oli yksi asia, mutta sen päättäminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi. Jokainen suurvalta tarvitsee kansalleen kertomuksen onnistumisesta, ja Venäjän johdon näkökulmasta sodan lopputuloksen pitäisi näyttää voitolta. Samalla maan johto haluaa osoittaa estäneensä Ukrainan länsi-integraation ja erityisesti NATO-jäsenyyden.

Moni lännessä tarkastelee nykytilannetta vain tämän päivän tapahtumien kautta. Venäläisessä ajattelussa historian merkitys on kuitenkin huomattavasti suurempi. Venäjän valtiolliset juuret ovat Kiovan Venäjällä. Myös ortodoksisen kirkon historialliset lähtökohdat liittyvät Ukrainaan. Vuosien ja vuosisatojen aikana poliittinen sekä hengellinen keskus siirtyivät Moskovaan, mutta historiallinen yhteys on säilynyt vahvana. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miksi Ukraina on Venäjälle paljon enemmän kuin tavallinen naapurimaa.

          Näkemyksiä myös valtavirrasta poiketen

Suomalaisessa keskustelussa on usein vallinnut melko yhtenäinen näkemys Ukrainan sodasta ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Siksi on ollut mielenkiintoista seurata esimerkiksi Paavo Väyrysen esittämiä arvioita. Hänhän on blogissaan ottanut kantaa jo yli neljä vuotta kestäneen sodan taustoihin. Pitkän poliittisen uransa aikana hän on perehtynyt Neuvostoliiton ja Venäjän historiaan sekä suurvaltojen välisiin suhteisiin, minkä vuoksi hän on uskaltanut tuoda esiin näkemyksiä, jotka poikkeavat länsieurooppalaisesta valtavirrasta.

Eriävienkin mielipiteiden esittäminen kuuluu demokratiaan. Juuri vaikeina aikoina tarvitaan avointa keskustelua siitä, millaisilla ratkaisuilla Euroopassa voidaan joskus päästä takaisin vakaampaan turvallisuustilanteeseen. Niin Suomen kuin Euroopankin poliittisessa johdossa on keskeisillä paikoilla henkilöitä, joilla Venäjän historian opiskelu on jäänyt vähemmälle. 

            Suomen etu on vakaa naapuruus

Suomen näkökulmasta olisi tärkeää, että joskus tulevaisuudessa itäraja voitaisiin jälleen avata ja suhteita Venäjään normalisoida. Maiden välillä on ollut vuosisatojen ajan kauppaa, kanssakäymistä ja käytännön yhteistyötä. Maantiedettä ei voi muuttaa, vaikka politiikka muuttuu.

On vielä liian varhaista arvioida, millä aikataululla suhteiden normalisoituminen voisi tapahtua. Meidän suomalaisten on uskottava, että Suomen NATO-jäsenyys ei vaikuta kielteisesti esim. kauppasuhteiden normalisoitumiseen. Selvää kuitenkin on, että turvallisuus ja vakaat naapurisuhteet ovat Suomen pitkäaikaisen edun mukaisia.

              Kunnioitusta ilman hyväksyntää

Kansojen välillä voi olla erilaisia arvoja, perinteitä ja näkemyksiä historiasta. Niitä on syytä pyrkiä ymmärtämään, vaikka niistä ei olisikaan samaa mieltä. Naapureiden kulttuurin ja historian tunteminen auttaa usein ymmärtämään myös heidän toimintaansa.

Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita hyväksymistä. Itsenäiseen valtioon kohdistuva hyökkäyssota on tuomittava. Kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen on perusta, jonka varaan Euroopan turvallisuus on rakennettu.

Ehkä kestävän rauhan löytyminen edellyttääkin kahta asiaa yhtä aikaa: historian tuntemista ja nykyhetken moraalista selkärankaa. Vain niiden avulla voidaan rakentaa tulevaisuutta, jossa aseet joskus vaikenevat ja naapurit voivat jälleen elää rinnakkain ilman sodan varjoa.