Kirjoitin Iisalmen lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1971. Kun koulu nyt täyttää 130 vuotta, huomaan palaavani ajatuksissani yhä useammin noihin vuosiin – ja siihen, miten pienestä oma koulutieni lopulta oli kiinni.

Synnyin Iisalmen maalaiskunnassa Pörsänmäen kylässä kahdeksanlapsiseen maanviljelijäperheeseen. Vanhin lapsista oli sisko, ja seitsemästä veljeksestä olin vanhin. Talon töihin osallistuttiin pienestä pitäen. Suuressa lapsikatraassa oppi myös huolehtimaan toisista. Myöhemmin tuo oppi laajeni välittämiseksi ja vastuunkannoksi myös kodin ulkopuolella.

Koulunkäynti oli minulle helppoa, ja kansakoulun neljänneltä luokalta pyrin oppikouluun. Pääsykokeessa minulla ei ollut omaa kelloa, josta olisin voinut seurata ajan kulumista. Äidinkielen kokeessa kirjoitin jo yhtä ainetta, mutta päätin vaihtaa aihetta ja pyyhin tekstini pois. Uutta ehdin kirjoittaa vain muutaman rivin, kun kello soi. Oppikoulun ovet eivät sillä kertaa auenneet.

Isäni totesi: ”Ei sinusta herraa taida tullakaan.” Hän lienee ajatellut, että vanhimpana poikana jatkaisin aikanaan kotitilan viljelyä. Olinhan kiinnostunut maatöistä ja etenkin koneista. 

Kansakoulun viidennellä luokalla opettajani Atso Lukkari kuitenkin kannusti minua yrittämään uudelleen. Vanhempani eivät olleet ajatuksesta erityisen innostuneita. Minusta piti tulla maanviljelijä, ja nuoremmat veljet saisivat aikanaan kokeilla oppikoulua paremmalla onnella. Voisin hankkia sitten myöhemmin maatalousalan koulutusta. 

           Sitten kohtalooni puuttui sininen Fordson Major

Toukokuun lopulla olin muokkaamassa peltoja ja upotin traktorin suoniitylle niin syvälle, ettei se omin voimin noussut ylös. Itkua vääntäen menin kertomaan asiasta isälle. Keskellä kevään kiireisimpiä töitä hän kuunteli ja totesi rauhallisesti: ”Ei sinusta maanviljelijäksi taida olla. Menepäs kuitenkin pyrkimään sinne oppikouluun.” Siitä aukesi tieni Iisalmen lyseoon.

Käyn vielä nykyäänkin joskus tuolla pellolla katselemassa maisemia ja muistelemassa. Harva koulutie lienee alkanut traktorin juuttumisesta suoniittyyn.

           Opettajia, jotka jäivät mieleen

Toisella luokalla saimme luokanvalvojaksemme Immo Kuutsan. Hänen tiedettiin olevan kova hiihtomies. Itsekin hiihdin kohtalaisesti ja korkeushypyssä olin ikäluokkani piirin kärkeä, joten tulimme Immon kanssa hyvin toimeen. Urheilunumerokin taisi olla kymppi.

Immo osasi kannustaa poikia, mutta myös pitää järjestystä. Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt yksi terveysopin tunti, jolla saimme sukupuolivalistusta. Meitä poikia tietysti välillä hymyilytti. Immo komensi yhden pojista nurkkaan rauhoittumaan.

Jonkin ajan kuluttua me muut pojat aloimme seurata kiinnostuneina, mitä nurkassa tapahtui. Immo hermostui ja huomasi, että rangaistu poika oli vetänyt taululle tukkimiehen kirjanpidolla jo pitkän rivin viivoja.

”Toistanko minä jotain sanaa?” Immo tivasi.

"Kirjuri” vastasi rauhallisesti, että opettajalla melkein joka toinen sana on ”sanotaan”. No nauruksihan se Immoltakin mieli muuttui. 

Immo oli luokanvalvojani seitsemän vuotta. Hän tunsi meidät pojat ja osasi myös neuvoa, kuinka eri opettajien kanssa pärjättiin. Kerran hän korosti tuntiosaamisen merkitystä ja antoi käytännön ohjeen ruotsin tunneille:

”Jos olet vastannut oikein, voit seuraavaan kysymykseen viitata huoleti, mikäli joku toinenkin poika viittaa. Viittaa siinäkin tapauksessa, vaikket tietäisikään. Jösse ei kysy kahta kertaa peräkkäin samalta oppilaalta.”

            Koulusta lypsykilpailuun

Koulun ohella osallistuin kotona maatilan töihin. Erityisesti konelypsy kiinnosti, ja kävin lypsykilpailuissa. Joskus koulu häiritsi. Harrastus vähän hävettikin minua, sillä kaupunkilaispojat tahtoivat siitä pilailla. Joskus taisivat vaatteetkin vielä koulussa pölähtää navetalta.

Kerran lähdin kesken koulupäivän kotiin mahaani valittaen. Todellinen syy oli se, että 4H:n kerho-ohjaaja tuli hakemaan minua Lapinlahden kunnan navetalle lypsykilpailuun. Sijoituin siellä aivan kärkeen. Seuraavana päivänä Iisalmen Sanomissa oli kilpailusta kuva. Käry kävi.

Immo puhutteli minua hieman toruvasti ja totesi, että tämä mahakivun takia koulusta lähtenyt poika olikin ollut ”tissejä koettelemassa”. Luokkatovereita nauratti. Itse pelkäsin joutuvani vielä rehtorin puhutteluun. Asia jäi siihen. 

           Vaativa rehtori näytti toisenkin puolensa

Rehtorimme Eeva Porri oli arvostettu ja vaativa opettaja. Hän ehti ennen eläköitymistään opettaa minulle pitkää matematiikkaa lukion ensimmäisen vuoden. Kotiläksyt piti osata eikä arvailla saanut.

”Fortuna on aina puolellani”, kuului kimakka ääni, kun vastaus oli pelkkä arvaus. Erityisesti sanallisten probleemojen matemaattiset ratkaisut olivat hänen sydäntään lähellä.

Koulussa Eeva Porri oli vaativa, mutta koulun ulkopuolella näin hänestä toisenlaisen puolen. Olin lukion ensimmäisellä luokalla teinikunnan rahastonhoitaja. Keväällä hän kutsui hallituksen jäseniä kotiinsa, ja kävimme kirjanpidon yhdessä läpi kuitti kuitilta. Kyllä siinä nuorta rahastonhoitajaa hieman jännitti.

Lopuksi saimme kuitenkin kiitosta teinikunnan toiminnasta. Eeva oli tehnyt meille voileipiä, ja keskustelimme opiskelusta ja ammatinvalinnasta. Meitä pitkän matematiikan lukijoita hän tuntui erityisesti arvostavan.

       Eväitä paljon koulua pidemmälle

Kahdeksan vuotta Iisalmen lyseossa olivat paljon muutakin kuin oppitunteja. Koulu kasvatti elämää varten ja antoi hyvät eväät jatko-opintoihin, työelämään ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Historian tunneilla minussa heräsi kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin.

Opiskeluaikoina politiikka veikin mukanaan. Olin lähes neljä vuotta Turun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistossa. Vappuna 1976 pidin ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana puheen elämäni suurimmalle yleisölle Turun taidemuseon mäellä. Näky oli vaikuttava, kun puheeni lopuksi lähes kahdeksantuhatta kuulijaa pani valkolakin päähänsä.

Hammaslääkärinä työskentelin tasan 50 vuotta. Muutin Sonkajärveltä Nurmekseen vuonna 1979, ja olen ollut suuren osan elämästäni mukana erilaisissa luottamustehtävissä niin kunta- kuin maakuntatasolla. Se kaikki on avartanut maailmaa.

Eläkepäivinä on ollut enemmän aikaa miettiä, kuinka suuri merkitys koululla ja yksittäisillä opettajilla on ollut oman elämän suunnalle.

Eeva Porrin vaativuus ja hänen edustamansa arvot opettivat ahkeruutta ja sitä, että työnsä pitää tehdä kunnolla. Immo Kuutsa puolestaan kannusti voittamaan vaikeuksia ja ottamaan epäonnistumisista opiksi. Niihin ei saanut jäädä makaamaan.

Ehkä ensimmäisen oppitunnin siitä sain jo ennen lyseota, sinisen Fordson Majorin juututtua suoniittyyn.

        Noilla opeilla on pärjäilty.

Olen Iisalmen lyseolle kiitollinen. Sieltä saadut tiedot, kokemukset, ystävyydet ja elämänohjeet ovat kantaneet paljon koulua pidemmälle – aina näihin päiviin saakka.