Olen tämän viikon aikana lukenut Mikko Virran kirjan ”Operaatio Kekkonen: Lännen agentit Tamminiemen sisäpiirissä”. Kirja palautti mieleen ajatusvirtana paljon koettua ja elettyä vuosikymmenten aikana. Tein kirjasta muistiinpanoja, joita netin kautta avasin laajemmin. Näin syntyi alla oleva kirjoitus mökin lämmössä. 

Ollessani teini-ikäinen, joskus vuosina 1966–1967, ystävystyin lapsuudenkotini naapurissa kesää viettäneiden lontoolaissisarusten kanssa. Nuorten Suomeen tutustumiseen mahtui myös keskustelua Suomen asemasta Neuvostoliiton naapurina. Se kiinnosti heitä, vaikka maailmaa katseltiin vielä nuoren ihmisen silmin. Opiskeluaikoina kävimme mielenkiintoista kirjeenvaihtoa 1970 -luvulla.

Mieleeni jäi myös heidän kiinnostuksensa presidentti Kekkoseen. Hänen vuonna 1961 tekemänsä valtiovierailu Britanniaan oli ollut merkittävä avaus. Ensimmäistä kertaa Suomen presidentti vieraili Pohjoismaiden ulkopuolisessa länsimaassa. Kuningatar Elisabetin isännöimä vierailu kertoi, että Suomella oli läheisten idänsuhteiden rinnalla oma paikkansa myös lännessä.

Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka tarkasti Britanniassa seurattiin Suomea ja sen presidenttiä. Lontoossa haluttiin tietää, kuinka paljon itsenäistä päätösvaltaa Suomella oli ja kuinka pitkälle Neuvostoliiton vaikutus ulottui. Kekkonen oli tärkeä keskustelukumppani, mutta häneen kohdistui myös epäluuloja. Hänen ajatteluunsa pyrittiin vaikuttamaan, ja yhteyksiä pidettiin diplomaattisten kanavien lisäksi tiedustelun kautta. Kekkonen puolestaan hyödynsi itsekin näitä länsiyhteyksiä. 

British Intelligence influenced Finland’s President Kekkonen through his English Teacher | University of Helsinki

Britannian kiinnostuksella oli myös vahva taloudellinen perusta. Se oli puunjalostusteollisuutemme keskeinen vientimarkkina. Vuoden 1961 EFTA-järjestely vahvisti Suomen läntisiä kauppasuhteita tilanteessa, jossa jokaisella suurella taloudellisella ratkaisulla oli myös ulkopoliittinen ulottuvuutensa. Kauppa auttoi säilyttämään liikkumatilaa.

Hyppy nuoruudesta tähän päivään

Näistä nuoruuteni kesistä on kulunut kuusi vuosikymmentä. Suomi on nyt Euroopan unionin ja Naton jäsen. Maantieteellinen asemamme on ennallaan, mutta turvallisuuspoliittinen asemamme on muuttunut perusteellisesti.

Tänään, 13. marraskuuta, uutisoitiin saksalaisen Bildin tiedoista, joiden mukaan Venäjän neuvottelijat olisivat esittäneet Suomen eroamista Natosta osana Ukrainan sodan lopettamiseen liittyviä järjestelyjä. Kreml kiisti tällaisen vaatimuksen. Puolustusministeri Antti Häkkänen teki kuitenkin Suomen kannan heti selväksi: Suomen Nato-jäsenyys ei ole neuvottelukysymys. Se oli jämäkkää hyvin harkittua puhetta ministeriltä 

Tämä periaate on ehdoton. Suomen turvallisuusratkaisut eivät kuulu muiden maiden välisen kaupankäynnin välineiksi. Samasta syystä Ukrainan tulevaisuudesta ei voida sopia ukrainalaisten ohi. Rauhaa tarvitaan, mutta kestävän rauhan perustaksi ei sovi ajatus suurvaltojen oikeudesta määrätä pienempien naapuriensa asemasta.

Suomella on ollut hyviä johtajia

Kun katson sodanjälkeistä historiaamme, tunnen arvostusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kantaneet vastuuta Suomen suunnasta. Jokainen presidenttimme on joutunut tekemään ratkaisujaan oman aikansa tiedon, paineiden ja mahdollisuuksien keskellä. Jälkikäteen kaikkea voi arvioida kriittisesti, mutta menneiden vuosikymmenten päätöksiä on myös pyrittävä ymmärtämään niiden omista lähtökohdista.

Pidän heidän työnsä arvokkaana jatkumona itsenäisyyden, demokratian ja kansalaisten turvallisuuden puolustamista. Suomen selviytyminen on ollut taitavan ulkopolitiikan lisäksi puolustuskyvyn, kansalaisten työn ja yhteiskunnallisen luottamuksen tulosta.

Britannian suhde Suomeenkin on muuttunut. Kylmän sodan tarkkaavaisesta läntisestä kumppanista on tullut liittolainen. Naton rinnalla meitä yhdistää Britannian johtama JEF-puolustusyhteistyö, jossa Pohjois-Euroopan maat vahvistavat yhteistä turvallisuuttaan. 

Presidentti Stubb Oslossa: ”JEF on tärkeä osa Suomen puolustusyhteistyötä” - Presidentti

Uskon, että Britannia ja muut liittolaisemme ymmärtävät hyvin Suomen merkityksen Euroopan turvallisuudelle. Samalla meidän on itse kannettava oma vastuumme. Euroopan yhtenäisyyttä tarvitaan juuri silloin, kun sitä koetellaan ja maiden välille yritetään rakentaa eroja.

Nuoruuteni lontoolaissisaruksia kiinnosti, miten Suomi pystyi elämään suuren itäisen naapurinsa rinnalla. Nyt kysymys koskee koko Eurooppaa. Miten puolustamme yhdessä rauhaa ja jokaisen maan oikeutta päättää omasta tulevaisuudestaan?

Suomen tie sodanjälkeisistä vuosista tähän päivään on vaatinut harkintaa, aluksi myös sopeutumista ja myös rohkeutta. Ikäluokkani muistaa suomettumiskeskustelut. Malttia ja harkintaa ulkopoliittisissa kannanotoissa tarvitaan edelleen — nyt yhdessä liittolaistemme kanssa EU:ssa ja Natossa.