Olen aiemmissa kirjoituksissani todennut pettymykseni siihen, että PARAS-hanke aikanaan  kaatui. Tuolloin tavoitteena oli keskittää erikoissairaanhoitoa suurempiin yksiköihin, jolloin olisi voitu vapauttaa resursseja perusterveydenhuoltoon ja ennaltaehkäisyyn sekä pitää palvelut saatavilla myös reuna-alueilla. Se olisi ollut kansanterveyden ja kustannusten kannalta järkevä suunta.  

Sen sijaan Sipilän ja Marinin hallitukset päätyivät poliittiseen ratkaisuun. Hyvinvointialueita  oli oltava enemmän. Tiedeyhteisö ja monet asiantuntijat näkivät  jo tuolloin tarpeen harvemmalle erikoissairaanhoidon verkostolle, kuten aiemmin ERVA-alueita oli viisi.

Sinulla on kaksi lonkkaa. Niihin jaksaa hakea uudet nivelet kaempaakin. Tärkeintä on työn korkea laatu. Sama on tilnne monen muunkin vaativan hoidon osalla.  

     Mikään ei ole muuttunut – paitsi kiire

Nyt sama asia tulee pöydälle uudestaan. Uusin työryhmäraportti arvioi, että 6–11 hyvinvointialuetta riittäisi Suomessa sote- ja pelastustoimen järjestämiseen.Tällä hetkellä alueita on 21.

Raportin keskeinen havainto on karu, mutta selkeä. Väestöpohjat ovat kansainvälisesti hyvin pieniä.

EU-maissa terveydenhuollon järjestäjien väestöpohja on keskimäärin noin 890 000 ja mediaani noin 530 000 asukasta. Suomessa vain neljä hyvinvointialuetta yltää yli puolen miljoonan väestöön.

Kun väestö vähenee ja ikärakenne vanhenee, tämän rakenteen ylläpitäminen käy yhä kalliimmaksi. Pienillä alueilla ei ole riittävästi hartioita tuottamaan palveluita – ei taloudellisesti eikä osaamisen näkökulmasta.

Erikoissairaanhoito, tutkimus ja osaaminen keskitettynä

Myös lääketieteellisessä opetuksessa ja tutkimuksessa on esitetty samoja ajatuksia. Suomi kouluttaa lääkäreitä liian monessa yliopistossa? Ikääntyneiden määrä alkaa vähentyä suurten ikäluokkien poistuessa. Nykyään ja tulevaisuudessa moniammatillinen työnjako vähentää lääkäritarvetta.

Siksi osa professoreista on jo lähinnä suullisissa kommenteissa pienissä porukoissa  esittänyt, että erikoistumisen ja tutkimuksen kannalta olisi järkevää nähdä siirtymävaiheessa kolme kampusta:

-  Helsinki,

-  Kuopio ja Oulu yhdessä sekä

-  Turku ja Tampere yhdessä

Kilpailu tutkimusrahoituksesta kiristyy. Jokaisessa tiedekunnassa halutaan julkaisuja johtaviin kansainvälisiin  lääketieteellisiin ammattilehtiin. Se edellyttää riittävän suuria tutkimusympäristöjä ja osaamiskeskittymiä, ei pirstaleista verkkoa. 

Muutos on välttämätön – vain aikataulu on epäselvä

Raportti ehdottaa, että alueiden määrää on arvioitava jo ennen vuoden 2027 eduskuntavaaleja. Päätöksen lykkääminen ei poista ongelmia – se vain nostaa niiden hintaa. Tiedämme, että poliittisesti tämä ei ole helppo asia. Esimerkiksi Keskusta ei ole halukas tukemaan alueiden yhdistämistä. Minulle ratkaisun suunta on ammatillisesti selvä.

Pienillä alueilla ei ole varaa eikä mahdollisuutta ylläpitää laajaa erikoisosaamista.

Kustannukset kasvavat väestöpohjan pienentyessä. Kansalaiset ansaitsevat vaikuttavat palvelut, jotka perustuvat osaamiseen – ei postinumeroon.

Katson  tätä aihetta ammatillisista lähtökohdista, en puoluepoliittisista.Sote-järjestelmän pitää olla kestävä, vaikuttava ja tasa-arvoinen koko maassa. Siksi olen sitä mieltä, että hyvinvointialueiden määrää on pakko vähentää.

    Löytyykö poliittista tahtoa lähipalveluille?

Viime vuoden 26 miljardin euron sote-kuluista 2–3 miljardia tulisi asiantuntijoiden mukaan suunnata lähipalvelujen vahvistamiseen. Se, tehdäänkö tämä rahoitusta lisäämällä vai erikoissairaanhoitoa keskittämällä, jää poliitikkojen ratkaistavaksi. Tiedämme, että poliittista tahtoa on vaikea löytää äskeiselle työryhmän esitykselle. Näin reuna-alueiden lähipalveluiden keskittäminen jatkuu, koska kymmenen prosentin lisärahoitusta perusterveydenhoitoon ei löydy. 

Kysymys ei ole siitä, kuka menettää mitäkin, vaan siitä, että Suomi pystyy jatkossakin hoitamaan omat kansalaisensa – myös siellä, missä välimatkat ovat pitkiä ja väestö ikääntynyttä.