Ulkoministeri Elina Valtosen kannanotto 3.1. Viestipalvelu X:ssä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin Venezuelassa toteuttamiin toimiin on muodoltaan huoliteltu ja diplomaattinen. Se sisältää tutut elementit EU:n aiemman arvion Maduron hallinnon legitimiteetin puutteesta, viittauksen demokraattiseen kehitykseen sekä muistutuksen kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta.

             Olennainen jää avoimeksi

Hyväksyykö Suomi – tai Euroopan unioni – sotilaallisen voimankäytön toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumiseksi silloin, kun perusteena ovat epädemokraattinen hallinto, huumekauppa tai suurvallan omat turvallisuuspoliittiset ja jopa imperealistiset intressit? Vai onko kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen periaate häilyvä, kun sääntöjä rikkoo liittolainen? Tähän kysymykseen Valtosen lausunto ei vastaa.

Juristina Martti Koskenniemi (istuimme muutaman vuoden opiskeluaikana TYY:n edustajistossa, Kokoomus) on ottanut asiassa huomattavasti selvemmän kannan. Kansainvälinen oikeus ei tunne poikkeusta, jonka nojalla sotilaallinen puuttuminen olisi sallittua vain siksi, että kohdemaa on autoritaarinen, epäonnistunut tai epämiellyttävä. Jos tällainen periaate hyväksytään, sääntöpohjainen maailmanjärjestys lakkaa olemasta sääntöihin perustuva ja muuttuu voimapolitiikan kieleksi.

                     Vähän muistelua

Olen elänyt kylmän sodan ajan. Olin mukana teini- ja ylioppilaspolitiikassa vuosina 1968–1976. Olen kokenut suomettumisen. Sitä etenkin oikeisto ja osa Euroopan maista pitivät Suomen poliittisen johdon varovaisuutena, mutta myös sen sisäisenä itsesensuurina, jota ei aina haluttu myöntää.

Suomen linja Unkarin kansannousun murskaamisessa 1956 ja Tsekkoslovakian miehityksessä 1968 oli lopulta selkeä: miehitykset tuomittiin YYA-sopimuksesta huolimatta. Presidentti Kekkosen johdolla Suomi piti kiinni kansainvälisen oikeuden periaatteista, vaikka liikkumatila oli ahdas ja paine idästä todellinen.

Ajan oikeisto piti tätä linjaa liian löysänä. Se vaati jyrkempiä kannanottoja Neuvostoliittoa vastaan. Pääministeri Koivisto kuvasi myöhemmin vilpittömästi järkytystään kuultuaan Tsekkoslovakian miehityksestä. Itse kuuntelin tuota uutista teini-ikäisenä sorsametsällä. Nuoren miehen alun maailma tuntui muuttuvan lopullisesti!

Kekkoselle miehitys merkitsi silloin hetkellistä elämäntyön romahtamista. Hänellä oli tuolloin jo haaveet vuonna 1975 toteutuneessa ETYKissä.

                      Pelon realismi

Nyt asetelma on kääntynyt päälaelleen. Nykyinen oikeisto ei noudata omaa vuoden 1956 ja 1968 perintöään. Silloin vaadittiin jyrkkää kansainvälisen oikeuden puolustamista. Nyt tyydytään toteamuksiin, joissa periaatteet kyllä mainitaan, mutta niiden rikkomista ei nimeltä sanota, kun rikkojana on Yhdysvallat ja presidenttinä Donald Trump.

Tätä kutsutaan arvopohjaiseksi realismiksi. Mutta rehellisempää olisi puhua pelon realismista.

Luotetaan siihen, että liittolainen toimii oikein. Uskotaan, että sääntöpohjainen maailmanjärjestys kestää, vaikka sitä koetellaan yhä avoimemmin. Vältetään selkeää kielenkäyttöä, koska se voisi olla poliittisesti epämukavaa.

Historia kuitenkin opettaa, että kansainvälisen oikeuden rapautuminen ei ala yhdestä suuresta romahduksesta, vaan pienistä myönnytyksistä, vaikenemisesta ja kaksinaamaisuudesta.

Tämä muistelu on minulta kova. Mutta juuri siksi se on tarpeellinen. Vuosien saatossa kovettuu.Ilman muistia periaatteet muuttuvat helposti tilannekohtaisiksi selityksiksi. Silloin emme enää puolusta sääntöjä, vaan totuttelemme niiden ohittamiseen. Totuttelemme uuteen normaaliin.