Keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen avasi kuluneella viikolla keskustelun eläkekatosta. Ajatus sinänsä on ymmärrettävä. Miten suuria eläkkeitä tulisi tarkastella aikana, jolloin julkinen talous on paineessa ja kansalaisilta vaaditaan sopeutumista.

Kaikkonen kysyy, mitä ihminen tekee esimerkiksi kymmenen tuhannen euron kuukausieläkkeellä. Kysymys on retorisesti vahva – ja varmasti monen mielestä perusteltu. Samalla on kuitenkin syytä tarkastella asiaa hieman syvemmältä kuin pelkän oikeudenmukaisuuden tunteen näkökulmasta.

Kokemusta menneestä – ei aivan uusi idea

Eläkekatto ei ole Suomessa uusi ajatus. Se oli pöydällä jo 1980-luvun alussa, jolloin Keskustapuolue  esitti eläkekaton tasoksi 5000 markkaa kuukaudessa. Muistan tuon ajan hyvin. Toimin tuolloin työpaikkani Akavan pääluottamusmiehenä ja osallistuin aihetta käsitteleviin koulutuksiin. Jo silloin esitys kohtasi vahvaa kritiikkiä – eikä syyttä.

Tuohon aikaan verotus oli nykyistä selvästi kireämpää, ja erilaiset luontaisedut kuten ”edulliset” työsuhdeasunnot lisäsivät jo korkeaa verotusta. Marginaaliveroprosentit olivat työelämäni alkupuolella ihan eri luokkaa kuin nykyään.

Periaatekysymys: eläkemaksut ja vastine

Keskeinen ongelma on periaatteellinen. Työeläke perustuu ansaintaan ja maksettuihin maksuihin. Suurituloiset maksavat työuransa aikana enemmän eläkemaksuja ja kerryttävät siten suuremman eläkkeen. Jos eläkkeille asetetaan katto, looginen seuraus olisi, että myös maksupuolta pitäisi muuttaa. Miksi maksaa enemmän, jos vastinetta leikataan?

Tällainen muutos johtaisi nopeasti tilanteeseen, jossa hyvätuloiset siirtäisivät eläketurvaansa yksityisiin vakuutuksiin. Samalla byrokratia kasvaisi ja järjestelmä monimutkaistuisi ilman, että julkinen talous olennaisesti vahvistuisi.

Vaikutukset olisivat hitaita – ja osin näennäisiä

On myös muistettava, että työeläkkeet eivät ole valtion budjettivaroja. Ne ovat rahastoituja ja perustuvat yksilön ansaitsemaan oikeuteen. Perustuslaillinen omaisuudensuoja ulottuu jo ansaittuihin eläkkeisiin, eikä niitä voida jälkikäteen leikata.

Eläketurvakeskus arvioi jo vuonna 2014, ettei eläkekatto ole toimiva ratkaisu. Selvityksen mukaan vaikutukset työeläkemenoihin olisivat hitaita, ja siirtymävaiheessa paine kohdistuisi jopa eläkemaksujen korottamiseen.

Todelliset ongelmat ovat muualla

Jos tavoitteena on oikeudenmukaisuus, keinoja on jo olemassa. Progressiivinen verotus kohtelee suuria eläkkeitä ja palkkoja muita ankarammin. Sitä voidaan tarvittaessa säätää ilman, että rikotaan ansaintaperiaatetta.

Eläkekatostako toinen raippavero?

Eläkekaton esittäjiltä on unohtunyt, että meillä on jo ns. raippavero. Se on eläketulon 5,85 % lisävero, jota maksetaan suurista eläketuloista. Tänä vuonna vero koskee eläketuloa, joka ylittää 60 000 euroa vuodessa.

Sitä säädettäessä 2013 puhuttiin veron määräaikaisuudesta Kataisen hallituksen aikoihin. Toisin kävi! Vero on saanut kritiikkiä, sillä sitä peritään vain eläkeläisiltä, ei palkansaajilta, ja se nostaa suuria eläkkeitä saavien kokonaisveroprosenttia merkittävästi

Keskustelussa ei myöskään pidä unohtaa todellisia kipukohtia. Suomessa on edelleen paljon pieniä eläkkeitä, erityisesti yrittäjillä. Moni joutuu turvautumaan kansan- ja takuueläkkeeseen, jotka rahoitetaan verovaroin.

Yrittäjyyden edellytyksiä on vahvistettava niin, että myös YEL-järjestelmän kautta kertyy riittävä eläketurva. Tämä vaatii sekä kannustimia että selkeää ohjausta jo yrittäjyyden alkuvaiheessa.

Lopuksi – kaksi painavaa huomiota

Eläkekatto kuulostaa oikeudenmukaiselta, mutta se on enemmän tunne- kuin talouspolitiikkaa.

Niin ja sanon sen vielä suoremmin, jos ansaintaan perustuvaa eläkejärjestelmää aletaan murentaa poliittisilla kattoehdotuksilla, murennetaan samalla luottamus koko järjestelmään. Ilman luottamusta ei ole kestävää eläketurvaa – eikä lopulta myöskään sitä oikeudenmukaisuutta, jota nyt tavoitellaan.