Luettuani tänä aamuna HS:n Kuukausiliitteen henkilökuvan VM:n budjettipäällikkö Mika Niemelästä mieleeni nousi monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen tunne oli arvostus: tehokas, määrätietoinen ja hyvin osaava virkamies. Suomi tarvitsee tällaisia osaajia, mutta heti perään tuli toinen ajatus - ehkä iän ja kokemuksen tuoma varovaisuus. Kovin helpolta hänestä vaativa tehtävä vaikuttaa.                  https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000011868776.html

           Sailaksen perintö ja uusi aika

Muistan hyvin ajan, jolloin Raimo Sailas oli valtiovarainministeriön budjettipäällikkönä. 1990-luvun lama oli kova koulu, ja Sailaksen rooli siinä keskeinen. Hän kävi myös meillä Pielisen Karjalassa puhumassa Pielisen Karjalan liiton talousseminaarissa Lieksassa. Realismi oli silloin kovaa valuuttaa, mutta samalla ymmärrettiin, mitä ihmiset ja alueet jaksavat toteuttaa.

Nyt samaa virkaa hoitaa Lieksasta maailmalle lähtenyt Mika Niemelä. Aika on toinen, mutta tehtävä yhtä vaativa – ehkä vaativampikin. Edessä on jopa 8–11 miljardin euron sopeutustarve. Se ei ole enää juustohöylää, se on rakenteiden uusiksi laittamista.

         Tehokkuus ei ole ainoa mittari

Niemelän ajattelua kuunnellessa tunnistan jotain tuttua omasta työurastani. Nuorena olin työyhteisössä, jossa ensimmäinen esimieheni oli poikkeuksellisen tehokas – lähes kone. Tulosta syntyi, mutta kaikki eivät pysyneet mukana. Välillä räiskyi ja kipinöi. Osa väsyi.

Myöhemmin esimiehenä itse opin, että ihmiset ovat erilaisia. Toinen tekee 80 prosentin panoksella 120 prosentin tuloksen – ja jaksaa elää muutakin elämää. Toinen antaa kaikkensa, mutta jää silti tavoitteista ja uupuu. Tämä on tärkeä muistaa myös valtion taloudellisia kehyksiä laadittaessa. Ihmiset eivät ole koneita. Yhteiskunta ei ole vain suoritusmittari.

       Vastuu yksilölle – mutta kuinka paljon?

Niemelä korostaa yksilön vastuuta enemmän esimerkiksi koulutuksessa ja sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ajatus ei ole väärä. Vastuuta pitääkin olla. Mutta samalla herää kysymys: missä kulkee raja?

Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu ajatukselle, että kaikilla on mahdollisuus – ei vain niillä, jotka jaksavat, osaavat tai pärjäävät kilpailussa. Kun vastuuta siirretään yksilölle, kasvaa väistämättä myös eriarvoisuus. Ja sitä meillä on jo nyt liikaa.

        Alueiden Suomi unohtuu helposti

Olen nähnyt läheltä Siun soten rakentamisen kuntayhtymäajoista alkaen ja sen synnytystuskat. Kyllä valuvioista puhujia oli, mutta ei sieltä juuri toteuttamiskelpoisia apuja tullut.

Tiedän myös, miten paljon resursseja olisi voitu käyttää viisaammin, jos esimerkiksi valtakunnassa erikoissairaanhoitoa olisi voitu yksissä tuumin keskittää rohkeammin ja syntyneillä säästöillä olisi panostettu alueiden peruspalveluihin.Raha vaan ei yksinkertaisesti kaikkeen riitä. Olisiko ammattilaisia kannattanut kuulla?

Nyt pelkään, että tulevat ratkaisut tehdään liikaa excel-taulukoiden ja liian vähän arjen todellisuuden pohjalta. Suomi ei ole vain kasvukeskuksia. Se on myös kuntia, pitäjiä, kyliä ja seutukaupunkeja, joissa arki on aivan toisenlaista.

         Vaalilupaukset ja todellisuus

Samaan aikaan kun virkamiehet rakentavat jo tulevan hallituksen talouskehyksiä, puolueet laativat vaaliohjelmiaan. 

Jos luvataan liikaa, hallituksen muodostaminen vaikeutuu. Tässä on ristiriita. Kun todellisuus lopulta kohtaa lupaukset, seurauksena on pettymys ja usein myös liian kovia sopeutustoimia. Velkajarru on hyväksytty. Liikkumavara on rajallinen. Tämä pitäisi uskaltaa sanoa suoraan myös vaalikentillä.

            Hyvän kansalaisen mitta

Niemelä pohtii haastattelussa “hyvää kansalaista”. Ajatus on sinänsä kaunis, mutta samalla hieman huolestuttava.

Kaikki eivät voi olla huippusuorittajia. Kaikki eivät jaksa kilpailla. Kaikilla ei ole samoja lähtökohtia. Tämä vertailu pätee myös erilaisiin kuntiin.  Hyvä yhteiskunta ei mittaa kansalaisia vain tehokkuuden kautta.

           Summa summarum

Suomi tarvitsee uudistuksia ja talouden tasapainottamista. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta yhtä tärkeää on muistaa inhimillisyyden rajat.

Jos politiikka kovenee liikaa, seurauksena on vielä syvempi kahtiajako ihmisten ja alueiden välillä. Siksi toivon, että sekä virkamiehet että poliitikot pysähtyvät hetkeksi. Niin ja kaikkea, mikä on tehokasta, ei kannata tehdä, jos hinta on liian kova.Meidän pitää rakentaa Suomea, jossa ihmiset myös jaksavat elää.

Ja sanon tämän nyt suoraan, näillä vuosilla ja näillä kokemuksilla: Suomea ei pelasteta pelkillä exceltaulukoilla eikä virkamiesten tehokkuusajattelulla. Sitä ei pelasteta myöskään vaalilupauksilla, joiden kaikki tietävät olevan katteettomia jo niitä kirjoitettaessa.

Jos puolueet nyt lupaavat liikaa, ne pettävät äänestäjät – ja tekevät seuraavan hallituksen työn lähes mahdottomaksi jo lähtöviivalla.

Ja jos sopeutus tehdään kylmästi ylhäältä alas, ilman ymmärrystä ihmisten arjesta, lasku tulee takaisin. Se tulee uupumisena, syrjäytymisenä ja alueiden hiljenemisenä. Sitä laskua ei makseta budjettikirjassa, vaikka se on ohjekirja hallituksen toiminnalle.  Se maksetaan ihmisten elämässä. Olen nähnyt tämän ennenkin.

Nyt tarvitaan selkärankaa sanoa totuus: kaikkea ei voida luvata, kaikkea ei voida leikata  ja kaikkea ei voida mitata rahassa. Hyvä yhteiskunta ei synny pelkästä kurista. Se syntyy oikeudenmukaisuudesta. Ja jos tämä unohtuu, silloin ollaan väärällä tiellä, vaikka luvut näyttäisivät kuinka hyviltä.