Tämän vapun tunnelmissa palasin yli viidenkymmenen vuoden taakse Turun opiskelijapolitiikkaan. Se oli vahvaa vaikuttamisen aikaa. Opiskelijaliike oli voimissaan. 

1970-luvun alkupuolen opiskelijapolitiikka Turun Yliopiston Ylioppilaskunnassa (TYY) oli kaikkea muuta kuin harmaata hallintoa. Se oli ideologioiden taistelukenttä, jossa marxismi, leninismi ja käytännön valtapolitiikka kohtasivat päivittäin. Se oli nuorelle keskustalaiselle yläsavolaiselle teinikunnassa aatteellisesti heränneelle opiskelijalle aivan uusi monisäikeinen toimintaympäristö. 

Ylioppilaskunnassa yhteisten asioiden hoitoon osallistuivat  äänekkäät taistolaiset ja niin sanotut revisionistit, joista kumpikin näki maailman omalla tavallaan. Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue oli merkittävä voima. Toisella laidalla Kansallinen Kokoomus kokosi suurimman yksittäisen ryhmän TYY:n edustajistossa. Sitten välissä olimme me - Suomen Keskustan opiskelijat, 4-5 edustajiston jäsenen aktiivisella ryhmällä.

Me keskustaopiskelijat toimme päätöksentekoon ja toimintaamme desentralismin unohtamatta alkiolaisuutta. ”Vihreä aalto” muistutti jo tuolloin keskustalaisista arvoista yhteiskuntaa kehitettäessä. 

          Pieni ryhmä, suuri vaikutus

Olimme määrältämme pieni ryhmä, mutta asemamme oli strateginen. Olimme usein se kuuluisa vaa’ankieli, jonka ratkaisuilla oli merkitystä. Se opetti nopeasti yhden asian. 

Politiikassa voima ei ratkaise, vaan miten pystytään tekemään yhteistyötä muiden ryhmien kanssa. 

Keskustalaisina lähdimme liikkeelle omasta ajattelustamme: hajauttamisesta, yhteistyöstä ja käytännöllisyydestä. Emme lähteneet ideologiseen huutokilpailuun, vaan pyrimme rakentamaan siltoja. Kunnioitimme yhteistyökumppaneidemme näkemyksiä, mutta samalla puolustimme omaa arvomaailmaamme  sekä olimme valmiita kovienkin vääntöjen jälkeen kompromisseihin. 

Harjoitimme silloin valtakunnan poliittisen linjauksen vuoksi sitä, mitä silloin kutsuttiin kansanrintamayhteistyöksi – kuuntelimme vasemmalle, mutta emme sulkeneet korviamme oikealle. Keskusteluyhteys Kokoomuksen suuntaan oli meille tärkeä, vaikka näkemykset monista asioista erosivat. Minusta joskus tuntui, että turkulaisen tuhatkuntalaisen kehitysalue alkoi jo Aurajoen pohjoispuolella (tois puol jokkee)! 

Juuri tämä tasapainottelu yhteisten asioiden hoidossa mahdollisti sen, että pystyimme vaikuttamaan enemmän kuin ryhmämme koko olisi antanut olettaa.

         Vastuuta ja vaikuttamisen paikkoja

Yhteistyö ja luottamus avasivat myös ovia. Keskustalaisilla opiskelijoilla oli merkittäviä tehtäviä ylioppilaskunnassa:

-  ylioppilaslehden päätoimittajuus

-  TYY:n pääsihteerin tehtävä

-  omalla kohdallani mahdollisuus toimia

 TYY:n hallituksen varapuheenjohtajana ja vielä sen puheenjohtajana keväällä 1976. Lisäksi toimin kaksi vuotta ison opiskelijaravintolan Iskeri Oy:n hallituksen puheenjohtajana. 

Erityisenä muistona on vappupuhe Taidemuseon mäellä. Edessäni oli 8500 - 9000 valkolakkipäistä kuulijaa – nuorta ja myös varttuneempaa Suomea, joka uskoi tulevaisuuteen, kukin omasta aatteellisesta kulmastaan. He olivat tulleet kuuntelemaan vappupuhetta. 

Opiskeluajan poliittinen toiminta opetti myös nöyryyttä. Vaikka näkemykset erosivat, olimme kaikki saman yhteisön jäseniä.

        Ideologioiden keskellä – yhteinen etu

Jälkikäteen ajatellen yksi asia nousee yli muiden. Vaikka ympärillä käytiin kovaa ideologista kamppailua, pystyimme silti ajamaan konkreettisia opiskelijoiden asioita:

-  opintotukea

-  asumista

-  opiskelijoiden arkea helpottavia ratkaisuja

-  uudistaa hallintoa 

-  otimme vahvasti kantaa kansainväliseen ja 

    kotimaan politiikkaan

Ne eivät olleet vasemmiston tai oikeiston kysymyksiä. Ne olivat yhteisiä asioita. 

           Oppi, joka kantaa edelleen

Tuon ajan tärkein oppi ei ollut yksittäinen päätös tai puhe, vaan toimintatapa. Yhteistyö ei ole heikkoutta – se on vaikuttamisen edellytys. Sitten omilla tahoillamme verkostuimme keskustan nuorisojärjestöjen kautta valtakunnallisesti myös muiden puolueiden vastaavien elinten kautta. Tuolloin syntyneet verkostot ovat olleet iso rikkaus kunta- ja maakuntatasolla koko poliittisen urani ajan. Nyt seniorina voidaan muistella menneitä.

Kun ei lukkiudu omaan poteroonsa, voi saada aikaan enemmän. Pienikin ryhmä voi olla ratkaiseva, jos se osaa kuunnella, neuvotella ja nähdä kokonaisuuden. Siinä myös poliittinen hoksnokka kehittyy. 

Ehkä juuri sitä nykyinenkin keskustelu kaipaisi: vähemmän poteroita, enemmän toistemme kunnioitusta ja yhteisöllisyyttä kokoussaleihin. 

Niin ja oppisimme somesta sen hyvät puolet. Kritiikkiä tuli yhteistyökumppaneilta ennekin. Ei aina osannut arvata, millaista pleijaria kaduilla ja jopa luentosalien penkeille levitetään. 

1970-luvulla Turun yliopiston ylioppilaskunnassa pieni  keskustalainen porukka pystyi vaa’ankieliasemasta käsin rakentamaan ratkaisuja vasemmiston ja oikeiston puristuksessa. Ei siksi, että olisimme olleet viisaampia – vaan siksi, että uskalsimme tehdä yhteistyötä ja olimme sitkeitä neuvottelijoita. 

Erityisesti muistan Samuli Pohjamon taktiikkapalaverit ennen neuvotteluja. Teimme askelmerkit. Hänestä tulikin myöhemmin europarlamentaarikko. Lauri Palmusen veimme eduskuntaan. Mieleen jäivät myös Kaarina Kaunismaa, Elisa Mikola ja Jukka Kaikkonen (Antin isä) ja monet muut keskustalaiset ja muiden puolueiden toimijat. Erityisesti muistan taistolaisten Aki Lindenin, jonka kanssa vaihdoin usein ajatuksia Siun sote vuosien aikana. Hänhän on nykyään SDP:n sote-ammattilaisia. 

Tänään tuntuu siltä, että liian moni haluaa mieluummin olla oikeassa kuin saada aikaan. Poteroista huudetaan, mutta sillanrakentajia on vähän.

Politiikka ei kuitenkaan ole huutokilpailu. Se on tuloslaji. Lisäksi sen opin haluan muistettavan.

Vaikuttaminen ei synny äänenvoimasta – vaan kyvystä tehdä toisten kanssa.