Olen järjestellyt vuosikymmenten ajalta muistiinpanojani. Nyt vapulta innostuin perkkaamaan muutamia opiskeluajan mielenkiintoisia tapahtumasarjoja. Samalla houkuttelen vähän nuoruutta takaisin. 

1970-luvun puolivälissä opiskelijapolitiikka oli paljon enemmän kuin järjestötoimintaa. Se oli osa kylmän sodan hiljaista näyttämöä – paikka, jossa ystävyyden, ideologian ja vaikuttamisen rajat sekoittuivat. 

Tapasin noina vuosina kahdesti miehen nimeltä Gennadi Janajev. Hän kuului neuvostoliittolaiseen opiskelijadelegaatioon, joka vieraili Suomessa syksyllä 1975 TYY:n vieraana. Tapasin hänen myös vastavierailulla keväällä 1976 Leningradissa ja Moskovassa. Hän oli vaikutusvaltainen nuorisojohtaja. Janajev toimi Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitean (KMO) puheenjohtajana vuosina 1968–1980. Tässä roolissa hän matkusti usein muutoinkin Suomeen. Meihin muihin verrattuna hän oli selvästi vanhempi. Ei pelkästään iältään, vaan olemukseltaan. Vaikutti kuin hän olisi tullut eri tasolta samaan pöytään.

Vierailujen päätteeksi laadimme yhteisen kommunikean. Se oli aikakauden rituaali: ystävyyttä ja yhteistyötä korostava teksti, jonka jokainen sana punnittiin. Mutta Janajev ei tyytynyt muotoiluun – hän kontrolloi sitä. Hän väänsi sanamuotoja sitkeästi, jopa tinkimättömästi. Jokaisella sanalla tuntui olevan merkitys, joka ulottui paljon pöytäkirjaa pidemmälle.

Ja vaikka me olimme tarkkoja, peli jatkui vielä käännöksissä. Heidän tulkkinsa saattoivat hienovaraisesti siirtää merkityksiä siihen suuntaan, jota Janajev halusi. Meidän omat tulkkimme olivat silloin kullanarvoisia. Siinä oppi nopeasti, että kieli ei ole vain viestintää – se on valtaa.

Illanistujaisissa Janajev erottui joukosta. Hän ei ollut rentoutuja vaan tarkkailija. Hän seurasi keskusteluja, mutta myös omaa delegaatiotaan. Jälkikäteen ajatellen hänen roolinsa muistutti enemmän ryhmän valvojaa kuin pelkkää osallistujaa. 

Erityisesti muistan Janajevista vielä, että hänellä oli meitä Suomen nuoria huomattavasti kovempi  viinapää. Vodka ei tuntunut häntä horjuttavan, korkeintaan nenänpää hieman punoitti. Sekin saattoi olla osa hänen roolia. 

Keskustelut eivät olleet kevyitä. Hän kyseli suomalaisesta teollisuudesta, opiskelusta, yhteiskunnasta ja sisäpolitiikasta. Silloin pidimme sitä kiinnostuksena – ehkä jopa kohteliaisuutena. Nyt katsoen kysymykset olivat poikkeuksellisen tarkkoja. Hän suoritti tiedustelutyötään. 

Kylmän sodan todellisuudessa ei ollut epätavallista, että opiskelijavaihto, kulttuuriyhteistyö ja tiedonhankinta kulkivat rinta rinnan. Pehmeä vaikuttaminen ei näyttänyt vaikuttamiselta.  Siksi se juuri toimi. 

     Historia antoi myöhemmin tälle kaikelle lähes ironisen käänteen.

Sama mies nousi elokuussa 1991 Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen keskiöön August Coupin kautta. Hänestä tuli käytännössä vuorokaudeksi maan johtaja – yrityksessä pysäyttää järjestelmän hajoaminen. Yritys epäonnistui, mutta samalla se paljasti jotakin olennaista: järjestelmän sisällä oli pitkään elänyt ajattelutapa, jossa kontrolli, muotoilut ja valvonta olivat keskeisiä.

Kun muistelee 1970-luvun keskusteluja, niissä on nyt tunnistettavissa sama sävy –tarve hallita sanoja, tilanteita ja ihmisiä.

Kuulin myöhemmin, että Vladimir Putin olisi vieraillut myös Turussa. Vierailut ajoittuivat nimenomaan Turkuun 1990-luvulle. Se ei olisi lainkaan yllättävää. Suomi oli Neuvostoliitolle tärkeä ikkuna länteen. Nuoriso- ja opiskelijavaihto olivat yksi sen huomaamattomimmista kanavista.

Kun tätä kaikkea ajattelee nyt, tunne on kaksijakoinen. Toisaalta kyse oli nuoruuden kansainvälisyydestä ja vilpittömästä vuorovaikutuksesta. Toisaalta samassa pöydässä saattoi istua ihminen, joka edusti paljon kovempaa todellisuutta.

Me keskustelimme, kirjoitimme ja uskoimme yhteistyöhön. Ehkä Janajev tarkkaili, arvioi – ja raportoi. Historia ei silloin vielä kertonut nimeään. Se oli jo paikalla.