Kiitos - ja hyvää kesää

Lauantai 11.7.2026 klo 17.01

 

Haluan lämpimästi kiittää kaikkia blogini lukijoita kuluneesta alkuvuodesta. Kiitos suorasta palautteesta ja ajatuksia herättäneistä viesteistä. Ne ovat antaneet myös minulle paljon.

Nyt on aika pitää pieni kesätauko. Palaan kirjoittamisen pariin jälleen elokuussa.

Moni on kysynyt, mitä eläkepäiväni ovat tuoneet tullessaan. Voin rehellisesti sanoa, että olen nauttinut tästä uudesta elämänvaiheesta täysin rinnoin. Keväällä päättyi myös 50 vuotta kestänyt työurani hammaslääkärinä, ja nyt aikaa on enemmän perheelle, läheisille ja niille asioille, jotka ovat vuosien varrella jääneet odottamaan.

Mökillä aloitin 30 vuotta kypsyneen projektin toteuttamisen. Rakennan sinne polttopuille varastoksi rakoliiterin eli perinteisen entisajan heinäladon pari vuotta sitten myrskyn kaatamista puista. Malli on pörsänmäkeläinen. Hirret ovat kuivinakin raskaita nostella. No ei ole aikataulua. Täytyy keskittyä näillä kymmenillä ensisijaisesti työturvallisuuteen. 

Operatiiviseen politiikkaan minulla ei enää ole kaipuuta. Viimeinen vaalikausi oli raskas. Vaalien aikaan osallistun kuitenkin vaalityöhön mielelläni talkoolaisena ja tuen ehdokkaita, mutta varsinainen päätöksentekijän rooli kuuluu nyt nuoremmille sukupolville.

Olen joskus todennut, että seebra ei pääse raidoistaan. Se pitää edelleen paikkansa. Seuraan kotimaista ja kansainvälistä politiikkaa aktiivisesti, luen paljon ja pidän yhteyttä vuosikymmenten aikana syntyneisiin verkostoihin. On aina yhtä antoisaa vaihtaa ystävien kanssa ajatuksia menneestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. 

Neuvomaan en kuitenkaan ketään ala. Tiedän omasta kokemuksestani, kuinka vaativaa päätöksenteko on. Luotan siihen, että maamme eri hallinnon tasoilla päätöksiä tekevät ihmiset pyrkivät rakentamaan ratkaisunsa mahdollisimman hyvän valmistelun ja käytettävissä olevan tiedon varaan.

Elämme monella tavalla haastavaa aikaa. Siksi tarvitsemme ennen kaikkea viisautta, malttia ja kykyä nähdä myös oman aatemaailman ulkopuolelle. Demokratia antaa meille jokaiselle oikeuden arvioida ja myös arvostella päätöksiä, mutta parhaimmillaan se tapahtuu rakentavassa hengessä, yhteisöllisyyttä vahvistaen eikä sitä murentaen.

Kesä on hyvää aikaa hengähtää, kerätä uusia ajatuksia ja viettää aikaa läheisten kanssa. Sitä aion tehdä minäkin.

Toivotan teille kaikille aurinkoista, levollista ja turvallista kesää. Tavataan jälleen elokuussa uusien ajatusten ja uusien kirjoitusten merkeissä.

Historian painolasti näkyy Ukrainan sodassa

Tiistai 23.6.2026 klo 11.37

 

Olen viime aikoina pohtinut Venäjän vaikeaa tilannetta ja erityisesti sitä, kuinka voimakkaasti historia näyttää vaikuttavan maan nykyiseen johtoon. Venäjällä menneisyys ei ole vain historiaa, vaan myös osa nykyistä politiikkaa. Nyt Putininilla on vaikeuksia irrottautua sodasta. Kansalle on pystyttävä uskottelemaan, että Venäjä on voittaja ja se on saavuttanut kaikki sodalle asetetut tavoitteet. 

Presidentti Vladimir Putin on asettanut Ukrainan sodalle tavoitteita, jotka eivät ole toteutuneet toivotulla tavalla. Sodan aloittaminen oli yksi asia, mutta sen päättäminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi. Jokainen suurvalta tarvitsee kansalleen kertomuksen onnistumisesta, ja Venäjän johdon näkökulmasta sodan lopputuloksen pitäisi näyttää voitolta. Samalla maan johto haluaa osoittaa estäneensä Ukrainan länsi-integraation ja erityisesti NATO-jäsenyyden.

Moni lännessä tarkastelee nykytilannetta vain tämän päivän tapahtumien kautta. Venäläisessä ajattelussa historian merkitys on kuitenkin huomattavasti suurempi. Venäjän valtiolliset juuret ovat Kiovan Venäjällä. Myös ortodoksisen kirkon historialliset lähtökohdat liittyvät Ukrainaan. Vuosien ja vuosisatojen aikana poliittinen sekä hengellinen keskus siirtyivät Moskovaan, mutta historiallinen yhteys on säilynyt vahvana. Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miksi Ukraina on Venäjälle paljon enemmän kuin tavallinen naapurimaa.

          Näkemyksiä myös valtavirrasta poiketen

Suomalaisessa keskustelussa on usein vallinnut melko yhtenäinen näkemys Ukrainan sodasta ja siihen liittyvistä ratkaisuista. Siksi on ollut mielenkiintoista seurata esimerkiksi Paavo Väyrysen esittämiä arvioita. Hänhän on blogissaan ottanut kantaa jo yli neljä vuotta kestäneen sodan taustoihin. Pitkän poliittisen uransa aikana hän on perehtynyt Neuvostoliiton ja Venäjän historiaan sekä suurvaltojen välisiin suhteisiin, minkä vuoksi hän on uskaltanut tuoda esiin näkemyksiä, jotka poikkeavat länsieurooppalaisesta valtavirrasta.

Eriävienkin mielipiteiden esittäminen kuuluu demokratiaan. Juuri vaikeina aikoina tarvitaan avointa keskustelua siitä, millaisilla ratkaisuilla Euroopassa voidaan joskus päästä takaisin vakaampaan turvallisuustilanteeseen. Niin Suomen kuin Euroopankin poliittisessa johdossa on keskeisillä paikoilla henkilöitä, joilla Venäjän historian opiskelu on jäänyt vähemmälle. 

            Suomen etu on vakaa naapuruus

Suomen näkökulmasta olisi tärkeää, että joskus tulevaisuudessa itäraja voitaisiin jälleen avata ja suhteita Venäjään normalisoida. Maiden välillä on ollut vuosisatojen ajan kauppaa, kanssakäymistä ja käytännön yhteistyötä. Maantiedettä ei voi muuttaa, vaikka politiikka muuttuu.

On vielä liian varhaista arvioida, millä aikataululla suhteiden normalisoituminen voisi tapahtua. Meidän suomalaisten on uskottava, että Suomen NATO-jäsenyys ei vaikuta kielteisesti esim. kauppasuhteiden normalisoitumiseen. Selvää kuitenkin on, että turvallisuus ja vakaat naapurisuhteet ovat Suomen pitkäaikaisen edun mukaisia.

              Kunnioitusta ilman hyväksyntää

Kansojen välillä voi olla erilaisia arvoja, perinteitä ja näkemyksiä historiasta. Niitä on syytä pyrkiä ymmärtämään, vaikka niistä ei olisikaan samaa mieltä. Naapureiden kulttuurin ja historian tunteminen auttaa usein ymmärtämään myös heidän toimintaansa.

Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita hyväksymistä. Itsenäiseen valtioon kohdistuva hyökkäyssota on tuomittava. Kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen on perusta, jonka varaan Euroopan turvallisuus on rakennettu.

Ehkä kestävän rauhan löytyminen edellyttääkin kahta asiaa yhtä aikaa: historian tuntemista ja nykyhetken moraalista selkärankaa. Vain niiden avulla voidaan rakentaa tulevaisuutta, jossa aseet joskus vaikenevat ja naapurit voivat jälleen elää rinnakkain ilman sodan varjoa.

Kunniajäsenyyden äärellä Tampereella

Maanantai 8.6.2026 klo 10.16

 

Tampereella pidettiin viikonloppuna Keskustan 120-vuotisjuhlapuoluekokous. Juhlavuoden kunniaksi puolue kutsui eri puolilta Suomea yhteensä 60 kunniajäsentä mukaan juhlaan.

Sain suuren kunnian, kun Keskustan Pohjois-Karjalan piiri esitti minut kunniajäseneksi yhdessä Eila Piipon ja Matti Väistön kanssa. Lämmin kiitos tästä arvokkaasta huomionosoituksesta piirihallitukselle. Kunniajäsenyys on puolueen korkein tunnustus, ja otan sen vastaan suurella kiitollisuudella. 

Suuri ja nöyrä kiitos myös äänetäjille.  Te olette mahdollistaneet useat vaalien tuloksen perusteella kohdalleni tulleet luottamustoimet, joiden kautta olen verkostoitunut ja hoitanut tehtäviäni vuosikymmenet. 

Kiitos kuuluu myös perheelleni. Vuosikymmenten aikana moni kokous, seminaari ja luottamustehtävä on vienyt aikaa yhteisiltä hetkiltä. Ilman vaimoni ja lasteni tukea tämä matka ei olisi ollut mahdollinen.

Puoluekokouksia on vuosien varrella kertynyt lähes kaksikymmentä. Ensimmäiseen osallistuin opiskelijana Helsingissä vuonna 1976 puolueen 70-vuotisjuhlakokouksessa. Siitä on kuljettu pitkä matka ja nähty melkoinen pala suomalaista politiikan historiaa.

Tällä kertaa olin mukana tarkkailijan roolissa. Se antoi mahdollisuuden tavata vanhoja tuttuja, vaihtaa ajatuksia ja seurata tapahtumia hieman tavallista rauhallisemmin.

Keskustalaisuus otti minusta niskalenkin 1968 syksyllä, kun opetusministeri Johannes Virolainen vieraili Iisalmen lyseossa ja olimme teinikunnan hallituksen kanssa yhteiskuvassa seuraavan päivän Iisalmen Sanomissa. 

          Puoluekokouksesta kohti vaaleja

Lauantain henkilövalinnat olivat jälleen puoluekokouksen seuratuin osuus. Moni itäsuomalainen on pohtinut, miksi Kainuun Tuomas Kettunen ei asettunut ehdolle varapuheenjohtajavaaliin. Hän hoiti tehtävänsä kahden vuoden ajan mallikkaasti ja piti tiiviin yhteyden puoluekenttään.

Puoluekokouksessa Kettunen kukitettiin, ja kiitospuheessaan hän muisteli lämmöllä kahta vuottaan puoluejohdossa. Samalla hän vakuutti jatkavansa itäsuomalaisten edunvalvontaa täydellä tarmolla myös tulevaisuudessa.

Minulla on tapana tarkastella politiikan tapahtumia myös kulissien takaa. Voisiko olla niin, että on tehty askelmerkit jo seuraavaan siirtoon ja viestikapulaa nyt siirrettiin hyvässä yhteisymmärryksessä eteenpäin? Jos Keskusta onnistuu tulevissa vaaleissa tavoitteidensa mukaisesti, tarjoaa toinen varapuheenjohtajuus Markku Siposelle entistä vahvemman ponnahduslaudan mahdollisiin hallitustehtäviin. Opetusministerin salkku voisi sopia hänelle hyvin, eikä maatalousministerinkään tehtävä olisi vieras. Nämä ovat Keskustalle tärkeitä. 

Kainuun vaikutus politiikassa ei myöskään rajoitu vain puolueorganisaatioon. Maakuntajohtaja Riikka Pirkkalainen tuntee valtakunnan politiikan toimintatavat poikkeuksellisen hyvin. Hänen uransa on kulkenut Kainuun maakuntajohtajaksi europarlamentaarikkojen ja kansanedustajien avustajatehtävistä Keskustan puoluesihteeriksi, Pohjois-Savon Keskustan piirin puheenjohtajaksi sekä Iisalmen kaupunginvaltuutetuksi. Hänellä on myös vahvat yhteydet Pohjois-Karjalaan.

Niin ja Pohjois-Savon maakuntajohtajana aloitti tämän vaalikauden alussa Tytti Määttä. Hän siirtyi sinne Kuhmon kaupunginjohtajan tehtävistä. Pohjos-Karjalalle on suurta viisautta olla mukana tuossa tiimissä!

            Yhteisöllisyyttä ja uusia kohtaamisia

Puoluekokouksessa oli mukanani myös tyttäreni kahden ystävänsä kanssa. He olivat paikalla työtehtävissä edunvalvonnan parissa. Kaksi juristia ja toimittaja muodostivat tehokkaan tiimin, joka edusti Uuden Median Liittoa ja Supercelliä.

Lauantai-illan juhlan aikana minun tehtäväkseni muodostui ryhmän pisimpänä jäsenenä auttaa heitä löytämään puolueen keskeisiä vaikuttajia ja yhteistyökumppaneita. Illan aikana he sopivat  useita tapaamisia kesäkuun lopulla järjestettävään SuomiAreenaan Poriin. 

Vieraani pitivät erityisesti puoluekokouksemme ilmapiiristä. Tunnelma oli välitön, avoin ja yhteisöllinen. Ääntenlaskun aikana pohjoiskarjalaiset ja kainuulaiset virittelivät leikkimielistä maakuntalaulujen mittelöä, joka nostatti tunnelmaa entisestään. Se teki vaikutuksen myös vieraisiini.

He olivat kiertäneet useita puoluekokouksia eri puolilla Suomea ja saapuivat lauantaina Tampereelle suoraan Kokoomuksen puoluekokouksesta Jyväskylästä. Heidän arvionsa mukaan Tampereen tunnelma oli selvästi elävämpi, välittömämpi ja yhteisöllisempi kuin Jyväkylässä ja viikko sitten olleessa demarien puoluekokouksessa.

Kun viikonlopun tapahtumia nyt jälkikäteen miettii, jäi päällimmäiseksi tunteeksi kiitollisuus. Kunniajäsenyys oli suuri ja henkilökohtaisesti merkittävä tunnustus. Samalla puoluekokous muistutti siitä, että politiikka on lopulta ennen kaikkea ihmisten kohtaamista, yhteisten asioiden hoitamista ja uskoa siihen, että myös tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Suomessa vaalivuosi on jo käynnistynyt. Tampereella otettiin siihen ensimmäiset askeleet.

Itäradan kehittäminen on aluepolitiikkaa, matkailua ja huoltovarmuutta

Keskiviikko 3.6.2026 klo 21.35

Itäisen Suomen rautatieyhteyksien kehittämisestä on puhuttu lähes koko tämän vuosituhannen ajan. Nyt keskusteluun on otettava perusteena vakavasti myös huoltovarmuus. Kyse ei ole enää pelkästään alueellisesta saavutettavuudesta tai matkailusta, vaan myös Suomen huoltovarmuudesta ja varautumisesta muuttuneessa turvallisuustilanteessa.

Karjalan rata on Suomen itäisin pohjois-eteläsuuntainen rautatieyhteys. Tällä hetkellä henkilöjunaliikenteen päätepysäkki on Nurmeksessa. Pohjois-Karjalassa väestö ikääntyy nopeasti, mutta samalla monet seniorit ovat aktiivisia matkustajia. Pitkät automatkat eivät enää houkuttele samalla tavalla kuin ennen, ja junasta on tullut monelle miellyttävä vaihtoehto.

                 Nykyiset junat matkalaiselle miellyttäviä

Olen itsekin huomannut käyttäväni junaa yhä useammin matkustaessani lasten luo pääkaupunkiseudulle. Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että henkilöliikenne toimii paitsi etelään myös pohjoiseen. Matkalla olisivat luontevasti myös matkailukohteet.

Tavoitteena tulisi olla henkilöjunaliikenteen palauttaminen Nurmeksen ja Kontiomäen välille ensi vuosikymmenellä. Näinhän oli vielä ennen vuotta 1993, jolloin säännöllinen henkilöliikenne tällä rataosuudella lakkautettiin. Pohjois-Karjalan ja Kainuun yhteinen tavoite on ollut jo vuosien ajan radan kunnostaminen ja sähköistäminen.

Ensiaskeleita on jo otettu. Hallitus on luvannut rahoitusta Vuokatin ja Kontiomäen välisen rataosuuden sähköistämiseen sekä Joensuu–Uimaharju-radan sähköistyksen suunnitteluun. Kun Joensuun ja Kontiomäen välinen yhteys aikanaan sähköistetään, voidaan dieselkalustosta luopua ja liikennöintiä tehostaa merkittävästi.

Hyödyt eivät rajoitu henkilöliikenteeseen. Tavarakuljetukset tällä rataosuudella ovat kasvaneet voimakkaasti viime vuosina, erityisesti metsäteollisuuden tarpeiden vuoksi. Itä- ja Pohjois-Suomen maakuntaliittojen selvityksissä Oulu–Kontiomäki–Joensuu-yhteys nähdään keskeisenä kuljetusreittinä, joka yhdistää itäisen Suomen pohjoisiin satamiin sekä edelleen Ruotsiin ja Norjaan.

Matkailulle vaikutukset olisivat myös merkittäviä. Sujuvat junayhteydet toisivat uusia mahdollisuuksia Kolin, Bomban ja Vuokatin matkailulle. Tällä hetkellä Vuokattiin ei pääse junalla, vaan lähin henkilöliikenteen asema sijaitsee Kajaanissa noin 35 kilometrin päässä. Paremmat raideyhteydet tekisivät matkustamisesta helpompaa sekä kotimaisille että kansainvälisille matkailijoille.

Viime vuosien turvallisuuspoliittinen kehitys antaa hankkeelle kuitenkin vielä yhden, aiempaa painavamman perustelun. Suomen on varauduttava erilaisiin kriiseihin myös liikennejärjestelmän näkökulmasta. Jos Itämeren liikenne häiriintyisi vakavan kansainvälisen kriisin seurauksena, olisi pohjoisten yhteyksien merkitys entistä suurempi.

                Useampia väyliä pohjois-eteläsuunnassa

Nykyaikaisessa sodankäynnissä liikenneväylät, rataverkot ja sähkönsiirtojärjestelmät ovat haavoittuvia. Siksi maalla on oltava vaihtoehtoisia kuljetusreittejä lännen, keskisen Suomen ja itäisen Suomen kautta. Huoltovarmuus ei rakennu yhden väylän varaan, vaan useiden rinnakkaisten yhteyksien verkostoon.

Karjalan radan kehittäminen Helsingistä Joensuun kautta Nurmekseen ja edelleen Kontiomäen kautta Ouluun ei ole vain itäisen Suomen hanke. Se on investointi koko Suomen toimintakykyyn, matkailuun, elinkeinoelämään ja turvallisuuteen.

Olisikin jo aika, että vuosikymmeniä jatkunut puhe muuttuisi vihdoin teoiksi. Itäinen Suomi on odottanut tätä kädenojennusta valtiovallalta pitkään. Nyt perusteet hankkeen toteuttamiselle ovat vahvemmat kuin koskaan.

Ympyrä sulkeutui

Perjantai 29.5.2026 klo 17.07

Tällä viikolla päättyi yksi pitkä elämänvaihe. Hoidin 75-vuotiaana viimeisen asiakkaani kotitaloni alakerrassa toimineella yksityisvastaanotollani.

Aloitin ammatissani ansaita elantoni Sonkajärvellä 1.6.1976. Valmistuin hammaslääkäriksi keväällä 1977. Nurmekseen muutin 1979. Näihin lähes 47 vuoteen on mahtunut paljon enemmän kuin hampaita ja porakoneen ääntä. 

Olen ollut monella tavalla etuoikeutettu. Työtä on ollut aina tarjolla, ja olen saanut kehittää ammattitaitoani aivan uusiinkin toimenpiteisiin asti työn muuttuessa vuosikymmenten aikana.

Nykyinen maailma on toisenlainen. Moni joutuu vaihtamaan ammattiaan ja etsimään paikkaansa uudelleen työelämän kovassa vauhdissa. Siksi tunnen erityistä kiitollisuutta siitä, että sain rakentaa pitkän työuran tutulla paikkakunnalla ihmisten keskellä.

Vuosien myötä ymmärrän myös yhä paremmin hyvän työyhteisön merkityksen. Nuoruuden vuosina elämä kulki välillä liian kovalla vauhdilla ja yksityiselämässäni oli omat vaikeutensa. Työyhteisön tuki auttoi silloin enemmän kuin ehkä osasin sillä hetkellä edes sanoiksi pukea. Siksi on ollut aina mukava poiketa vielä myöhemminkin vaihtamassa kuulumisia ja tapaamassa entisiä työkavereita.

Kiitos Nurmekselle, asiakkailleni, työtovereille ja yhteistyökumppaneille näistä vuosikymmenistä. Vastaanotolla ei hoidettu vain hampaita — siellä jaettiin myös elämää, iloja, suruja, hirvitarinoita ja joskus vähän kalavaleitakin.

Näistä muistoista jää lämmin mieli.

Kriiseistä kasvuun - Kunnan menestys tehdyillä valinnoilla ja yhteistyöllä

Sunnuntai 24.5.2026 klo 16.45

 

Jyväskylässä menneellä viikolla järjestetyssä Suomen Yrittäjien kunnallisjohdon seminaarissa linjattiin, että kuntien elinvoiman ja yrittäjämyönteisen ilmapiirin ylläpitäminen on kriittisen tärkeää. Koronan ja Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen jälkeisessä muuttuneessa toimintaympäristössä elinvoimayhtiöiden, yrittäjien ja kuntajohdon tiivis yhteistyö on noussut arvoon arvaamattomaan. Kuntapäättäjien on pystyttävä reagoimaan ympäristön muutoksiin ja luomaan päätöksillään kannustava ja yrittäjämyönteinen ilmapiiri.

Seminaarin yhteydessä julkaistiin tuorein Yrittäjien Kuntabarometri, joka mittaa kuntien ja yrittäjien välistä yhteistyötä ja elinkeinopolitiikan tilaa.      Yrittäjien kuntabarometri 2026 - Yrittajat.fi 

Tulokset on jaettu kolmeen asukaslukuluokkaan: suuret (yli 50 000 asukasta), keskisuuret (10 000- 50 000 asukasta) ja pienet (alle 10 000 asukasta) kunnat. Olen vuosia seurannut noita julkaisuja ja tehnyt omia tilastoja kuntein kesken. Seuraavassa luon katsauksen siihen, miten kunnat ovat sijoittuneet vertailussa vuosina 2020, 2022, 2024 ja 2026.

Suuret kaupungit (yli 50 000 asukasta): Joensuu vs. Kuopio (yht. 21 kaupunkia)

Suurten kaupunkien sarjassa naapurukset ja perinteiset kilpakumppanit Joensuu ja Kuopio tarjoavat mielenkiintoisen vertailuparin. Vuoden 2026 Kuntabarometrissä Kuopio on hienosti valtakunnallisessa vertailussa sijalla yhdeksän. Kuopion yrittäjät saivat kiitosta erityisesti päätöksenteon yrityslähtöisyydestä ja elinkeinopolitiikan vahvasta asemasta kaupungissa.

Joensuu on puolestaan kamppaillut pitkään itäisen Suomen elinvoiman puolesta Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamassa uudessa geopoliittisessa tilanteessa. Se, miten Joensuun sijoitus kehittyy suhteessa Kuopion vakiintuneeseen TOP 10 -paikkaan, paljastaa paljon siitä, miten kaupunkien strategiat ja elinvoimayhtiöiden panostukset purevat yrittäjien arkeen. Nyt Joensuun sijoitus on luokassaan 13.

Keskisuuret (10 000-50 000) kunnat - Lieksa, Kontiolahti, Liperi ja Sotkamo lähellä:(mukana 74 kuntaa)

Keskisuurten kuntien ryhmässä nähdään kovaa keskinäistä kilpailua, jossa Pohjois-Karjalan kunnat haastavat Kainuun veturin, Sotkamon. 

• Kontiolahti ja Liperi ovat profiloituneet vahvoina Joensuun kehyskuntina, ja ne vahvistavat maakunnan asemaa yrittäjämyönteisten kuntien joukossa. Erityisesti Liperissä on tehty tietoista työtä elinkeinoyhtiön kautta yritysilmapiirin parantamiseksi.
• Lieksa puolestaan painii seutukaupunkina erilaisten haasteiden kanssa, ja yrittäjien antama palaute peilaa usein suoraan teollisuuden rakennemuutosta ja työvoiman saatavuutta.
• Sotkamo tuo tähän vertailuun vahvan matkailu- ja kaivosteollisuuden värittämän verrokin, jonka elinkeinopoliittinen onnistuminen on perinteisesti ollut korkealla tasolla. Sotkamon kehityksen vaiheita olen seurannut yli 30 vuoden aikana muodostuneiden verkostojen kautta, kun vietän vuosittain kolme viikkoa Katinkullassa. 

Pienet kunnat (alle 10 000 asukasta): Nurmes, Rautavaara, Kitee, Juuka, Kuhmo ja Kiuruvesi, (mukana 183 kuntaa)

Pienten kuntien sarjassa yrittäjäystävällisen ilmapiirin merkitys korostuu entisestään, sillä resursseja on vähemmän ja tiivis yhteistyö on elinehto.

• Kiuruvesi erottuu edukseen Ylä-Savosta, sillä se ylsi pienten kuntien sarjassa kymmenen parhaan joukkoon.
• Rautavaara puolestaan edustaa pientä ja ketterää kuntaa, jossa jokaisen yrityksen painoarvo kunnan taloudelle on valtava.
• Nurmes, Kitee ja Lieksa muodostavat Pohjo-Karjalan sisäisen kolmikon, jossa erityisesti Nurmeksen ja Kiteen kaltaiset rajasuunnan kunnat etsivät uutta kasvua muuttuneessa maailmantilanteessa.
• Kuhmo Kainuun puolelta täydentää vertailun vahvalla puutuoteteollisuuden ja kulttuurin brändillään, mikä näkyy usein myös paikallisten yrittäjien tyytyväisyydessä.
• Pienten kuntien joukossa on myös Outokumpu kohentanut sijoitustaan seurantajakson aikana tuntuvasti. Sijoitukset ovat 74, 54, 55 ja tänä vuonna 6. heti Kiuruveden tuntumassa!

Politiikka tulosten takana: Katse virheistä tulevaisuuteen

Kun tarkastelemme Kuntabarometrin tuloksia pidemmällä aikavälillä vuosina 2020–2026, huomaamme, että pelkät suhdanteet tai maantiede eivät ratkaise kunnan menestystä. Suurimmat muutokset selittyvät kunnissa harjoitetulla politiikalla, johtajuudella ja ennen kaikkea päätöksentekokulttuurilla. Haastavina aikoina mitataan kuntajohdon ja luottamushenkilöiden kyky puhaltaa yhteen hiileen. 

Luottamusmiesurani on vielä niin lähellä ja siellä on mukana päättäjinä paljon ystäviä ja entisiä yhteistyökumppaneita vuosien varrelta, että en vielä pysty arvioimaan menneitä vuosia. Jätän sen somen tehtäväksi.

Seurantajakson, 2020 - 2026, aikana kaksi paikkakuntaa nousee esiin kehityskuluilla, jotka herättävät ansaitusti huomiota:

• Kiuruveden huikea loikka sijalta 140 aina valtakunnan kärkeen sijalle 5 osoittaa, mitä saadaan aikaan, kun kuntaan syntyy uutta, eteenpäin katsovaa virtaa. Nuoren, aktiivisen kunnanjohtajan ja verkostoituneen, terhakan kansanedustajan saumaton yhteistyö on luonut Kiuruvedelle yrittäjäystävällisen ilmapiirin, joka kantaa nyt hedelmää. Kj. Juha-Pekka Rusanen toi kunnan tervehdyksen vuonna 2024 Kämäräisten sukuseuran kokoukseen. Hän viihtyi seurassamme koko iltapäivän. Siinä ehdimme puhua politiikkaakin. 

• Nurmeksen iso pudotus sijalta 35 sijalle 148 on puolestaan varoittava ja surullinen esimerkki siitä, miten sisäinen epävakaus heijastuu ulospäin. Vielä vuonna 2022 Nurmes loisti seutukaupunkitutkimusten kärkikymmenikössä, mutta viime kesän tutkimus vuodelta 2024 vahvisti sijoituksen valuneen kauas kärjestä.

Nurmeksessa taustalla on vaikuttanut osittain haastava kuntaliitos ja toimintakulttuurien erilaisuus. Kuntajohtajan eroamisen  jälkeen vuonna 2022 kuntaliitosintegraatiotyö jäi kesken. Tilannetta vaikeutti entisestään vuosien 2021 ja 2022 vaalisumassa (kunta- ja aluevaalit) sosiaalisessa mediassa vellonut repivä pienen porukan käymä keskustelu maalittaminen ja vihakirjoittelu. Ehkä vähempikin olisi riittänyt. 

Jotta kunta voi menestyä, sen on kyettävä houkuttelemaan parhaita mahdollisia osaajia sekä virkamiesjohtoon että yrittäjiksi. Sosiaalisen median kärjistetty ilmapiiri ja henkilövaihdokset syövät kunnan pito- ja vetovoimaa tavalla, josta toipuminen vie vuosia. Tänä päivänä varsinkin kuntien johtotehtäviä hakevat ja urallaan eteenpäin pyrkivät henkilöt ottavat selkoa kunnan päätöksentekokulttuuristakin. 

Alla olevaan taulukkoon otan mukaan vain kaksi kaupunkia. Muiden mainitsemieni kuntien luvut ovat muutoshaarukassa laajuudeltaan näiden välissä. Blogin alussa olevasta linkistä lukija voi seurata kaikkia kuntia eri vuosina. 

Nurmes ja Kiuruvesi 2020-2022-2024-2026

Politiikka vaatii jatkuvuutta, mutta se vaatii myös uutta energiaa. Nyt tilastoissa alas tippuneiden kuntien on aika katsoa peiliin, analysoida rehellisesti se, mikä on mennyt pieleen, ja suunnata rohkeasti eteenpäin. On osattava antaa arvoa myös onnistumisille. 

Menneitä virheitä ei pidä jäädä murehtimaan, vaan niistä on opittava. Tulevaisuuden menestys rakennetaan palauttamalla keskinäinen kunnioitus, avoin keskustelu ja luomalla vakaa, yrittäjäystävällinen maaperä. Vain siten itäisen Suomen kunnat pysyvät elinvoimaisina myös tulevina vuosikymmeninä.

Keskusta hakee uutta nousua Tampereella

Sunnuntai 17.5.2026 klo 11.09

 

Olen aiemmin kuvannut Keskustan kehitystä liberaalimpaan ja kaupunkipainotteisempaan suuntaan. Keskustan varapuheenjohtaja Markus Lohi suomii voimakkaasti soten tilannetta ja ehdottaa koviakin toimenpiteitä talouden tasapainottamiseksi. Muutamia vaihtoehtoja pidän ihan kannatettavina.

Keskustassa ovat seinät leveällä ja katto korkealla, kun puolueen varapuheenjohtaja on valmis hakemaan soteen lisäsäästöjä mm. aikuisten julkisen hammashuollon lopettamisella. Kun luin Lohen haastattelun  Iltalehdestä, tuli lopuksi kuitenkin sellainen tunne, että puheenvuoro tukee enemmän käsitystä puolueen etääntymisestä juuristaan.

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/e817edd1-6abf-4fe9-9632-4163bc8150ef

Lohi tähtää todennäköisesti uusimaan puolueen varapuheenjohtajuuden. Siksi hän haluaa profiloitua kovemmilla ulostuloilla, joihin myös valtamedia tarttuu.

Menen puoluekokoukseen asianharrastajana enkä osallistu äänestyksiin. Kolmen viikon päästä Tampereella pidettävässä puoluekokouksessa odotan eniten varapuheenjohtajavaalia.

Tällä hetkellä luodaan asetelmia tulevia henkilövalintoja varten. Varapuheenjohtajakisaan mukaan lähtevät tutkailevat mahdollisuuksiaan. Maalaisliittohenkinen varapuheenjohtaja Tuomas Kettunen on ilmoittanut väistyvänsä. Samansuuntaista ajattelua edustava Markku Siponen vaalipiiristämme on puolestaan lähdössä kisaan mukaan kesäkuun puoluekokouksessa. Hänellä on vielä nuorekkuutta ja rohkeutta. 

Voimmeko historiasta oppia jotain? Moni keskustalainen muistaa edelleen vuoden 2016 puoluekokouksen, jossa saman Savo–Karjalan vaalipiirin ehdokkaina olivat sekä istuva Keskustan vpj, kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen että tuolloin piirimme puheenjohtajana toiminut Hanna Huttunen, nyk. Räsänen. Piirimme pj. Hanna tuli kisaan mukaan varsin myöhäisessä vaiheessa. Jälkikäteen moni arvioi, että saman alueen kentän tuki jakaantui kahdelle ehdokkaalle tavalla, joka heikensi lopulta molempien mahdollisuuksia. Heidän oli tyytyminen jäädä varasijoille.  Ainakaan vaalipiirin sisäistä yhteistyötä koettu ei vahvistanut. 

Tilanne kertoo yhdestä asiasta. Keskustan sisällä käydään jälleen kerran kamppailua vallasta ja suunnasta.

     Kannatuksen romahdus ei ole sattumaa

Keskustan kannatus vuoden 2023 eduskuntavaaleissa – 11,3 prosenttia ja 23 kansanedustajaa – ei syntynyt tyhjästä. Se on seurausta pitkästä kehityksestä, jossa osa perinteisestä kannattajakunnasta on kokenut puolueen vieraantuneen itsestään.

Kun puolue ei enää selkeästi puolusta niitä alueita ja ihmisiä, joiden varaan se on rakennettu, syntyy tyhjiö. Ja politiikassa tyhjiöt täyttyvät nopeasti – usein muiden puolueiden toimesta.

Kysymys ei ole vain linjasta, vaan uskottavuudesta

Lohen ulostulo vahvistaa sen, minkä moni kentällä jo tietää. Kyse ei ole pelkästään ohjelmista tai retoriikasta, vaan uskottavuudesta. Keskustan pitäisi pystyä vastaamaan yksinkertaiseen kysymykseen: kenen puolella se oikeasti on? Ilman tähän vastaamista yksikään strategia ei kanna pitkälle.

       Katse kesäkuun puoluekokoukseen

Tuleva puoluekokous ei ole vain henkilövalintojen paikka. Se on suunnanvalinta.

Onko Keskusta jatkossakin puolue, joka hakee paikkaansa kaupunkien liberaalissa keskikentässä – vai palaako se juurilleen puolustamaan alueellista tasa-arvoa ja maaseudun elinvoimaa?

Tämä ratkaisu määrittää myös sen, palaavatko menetetyt äänestäjät koskaan takaisin.

              Summa summarum

Keskustan ongelma ei ole enää epäselvä – sen sanovat nyt myös puolueen omat johtajat. Kysymys kuuluu: uskalletaanko suuntaa muuttaa, vai jatketaanko tietä, joka vie yhä kauemmas omista juurista?

Kun historia ei vielä kertonut todellista nimeään

Maanantai 11.5.2026 klo 19.10

 

Olen järjestellyt vuosikymmenten ajalta muistiinpanojani. Nyt vapulta innostuin perkkaamaan muutamia opiskeluajan mielenkiintoisia tapahtumasarjoja. Samalla houkuttelen vähän nuoruutta takaisin. 

1970-luvun puolivälissä opiskelijapolitiikka oli paljon enemmän kuin järjestötoimintaa. Se oli osa kylmän sodan hiljaista näyttämöä – paikka, jossa ystävyyden, ideologian ja vaikuttamisen rajat sekoittuivat. 

Tapasin noina vuosina kahdesti miehen nimeltä Gennadi Janajev. Hän kuului neuvostoliittolaiseen opiskelijadelegaatioon, joka vieraili Suomessa syksyllä 1975 TYY:n vieraana. Tapasin hänen myös vastavierailulla keväällä 1976 Leningradissa ja Moskovassa. Hän oli vaikutusvaltainen nuorisojohtaja. Janajev toimi Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen komitean (KMO) puheenjohtajana vuosina 1968–1980. Tässä roolissa hän matkusti usein muutoinkin Suomeen. Meihin muihin verrattuna hän oli selvästi vanhempi. Ei pelkästään iältään, vaan olemukseltaan. Vaikutti kuin hän olisi tullut eri tasolta samaan pöytään.

Vierailujen päätteeksi laadimme yhteisen kommunikean. Se oli aikakauden rituaali: ystävyyttä ja yhteistyötä korostava teksti, jonka jokainen sana punnittiin. Mutta Janajev ei tyytynyt muotoiluun – hän kontrolloi sitä. Hän väänsi sanamuotoja sitkeästi, jopa tinkimättömästi. Jokaisella sanalla tuntui olevan merkitys, joka ulottui paljon pöytäkirjaa pidemmälle.

Ja vaikka me olimme tarkkoja, peli jatkui vielä käännöksissä. Heidän tulkkinsa saattoivat hienovaraisesti siirtää merkityksiä siihen suuntaan, jota Janajev halusi. Meidän omat tulkkimme olivat silloin kullanarvoisia. Siinä oppi nopeasti, että kieli ei ole vain viestintää – se on valtaa.

Illanistujaisissa Janajev erottui joukosta. Hän ei ollut rentoutuja vaan tarkkailija. Hän seurasi keskusteluja, mutta myös omaa delegaatiotaan. Jälkikäteen ajatellen hänen roolinsa muistutti enemmän ryhmän valvojaa kuin pelkkää osallistujaa. 

Erityisesti muistan Janajevista vielä, että hänellä oli meitä Suomen nuoria huomattavasti kovempi  viinapää. Vodka ei tuntunut häntä horjuttavan, korkeintaan nenänpää hieman punoitti. Sekin saattoi olla osa hänen roolia. 

Keskustelut eivät olleet kevyitä. Hän kyseli suomalaisesta teollisuudesta, opiskelusta, yhteiskunnasta ja sisäpolitiikasta. Silloin pidimme sitä kiinnostuksena – ehkä jopa kohteliaisuutena. Nyt katsoen kysymykset olivat poikkeuksellisen tarkkoja. Hän suoritti tiedustelutyötään. 

Kylmän sodan todellisuudessa ei ollut epätavallista, että opiskelijavaihto, kulttuuriyhteistyö ja tiedonhankinta kulkivat rinta rinnan. Pehmeä vaikuttaminen ei näyttänyt vaikuttamiselta.  Siksi se juuri toimi. 

     Historia antoi myöhemmin tälle kaikelle lähes ironisen käänteen.

Sama mies nousi elokuussa 1991 Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen keskiöön August Coupin kautta. Hänestä tuli käytännössä vuorokaudeksi maan johtaja – yrityksessä pysäyttää järjestelmän hajoaminen. Yritys epäonnistui, mutta samalla se paljasti jotakin olennaista: järjestelmän sisällä oli pitkään elänyt ajattelutapa, jossa kontrolli, muotoilut ja valvonta olivat keskeisiä.

Kun muistelee 1970-luvun keskusteluja, niissä on nyt tunnistettavissa sama sävy –tarve hallita sanoja, tilanteita ja ihmisiä.

Kuulin myöhemmin, että Vladimir Putin olisi vieraillut myös Turussa. Vierailut ajoittuivat nimenomaan Turkuun 1990-luvulle. Se ei olisi lainkaan yllättävää. Suomi oli Neuvostoliitolle tärkeä ikkuna länteen. Nuoriso- ja opiskelijavaihto olivat yksi sen huomaamattomimmista kanavista.

Kun tätä kaikkea ajattelee nyt, tunne on kaksijakoinen. Toisaalta kyse oli nuoruuden kansainvälisyydestä ja vilpittömästä vuorovaikutuksesta. Toisaalta samassa pöydässä saattoi istua ihminen, joka edusti paljon kovempaa todellisuutta.

Me keskustelimme, kirjoitimme ja uskoimme yhteistyöhön. Ehkä Janajev tarkkaili, arvioi – ja raportoi. Historia ei silloin vielä kertonut nimeään. Se oli jo paikalla.

Kepun vallanvaihto Lahdessa - miksi se ei onnistunut?

Keskiviikko 6.5.2026 klo 15.44

Olen seurannut Keskustan sisäistä elämää poikkeuksellisen pitkältä ajalta. Oma poliittinen polkuni alkoi jo vuonna 1968 teinikunnassa ja jatkui 1970-luvulta lähtien puolueen luottamustehtävissä. Näihin vuosikymmeniin mahtuu monenlaista valtakamppailua ja suunnan hakemista. 

Nyt minulla on aikaa ajatella, pohtia koettua elämää ja kirjoittaa ajatuksiani julki. Tämä kaikki on enemmän tai vähemmän koettua. Nyt on pelko ja huoli, että poliittisesti minua kantaneella aatteella ei ole enää riittävää painoarvoa yhteiskunnassamme näinä vaikeina aikoina. 

Yksi kovimmista koitoksista oli vuoden 1981 Kuopion ylimääräinen puoluekokous, jossa presidenttiehdokkaaksi valittiin Johannes Virolainen Ahti Karjalaisen sijaan. Myöhemmin 1980-luvun lopulla Liberaalinen Kansanpuolue sulautui vähitellen Keskustaan – ratkaisu, jonka uskottiin vahvistavan kannatusta erityisesti kaupungeissa.

              Kaupunkikannatus - ikuinen haaste

Keskusta on vuosikymmeniä yrittänyt murtautua suurten kaupunkien puolueeksi – vaihtelevalla menestyksellä. Erityisesti pääkaupunkiseutu on pysynyt vaikeana. Liberaalien mukaan tuloa pidettiin aikanaan käännekohtana, mutta odotettu nousu jäi lopulta vajaaksi.

Samalla puolueen nuoremmat sukupolvet veivät Keskustaa liberaalimpaan ja vihreämpään suuntaan. Perinteinen alkiolaisuus ja köyhän asian ajaminen jäivät taka-alalle. Monelle pitkäaikaiselle keskustalaiselle tämä muutos ei ollut kivuton.

              Lahden puoluekokous 2010 – ratkaisu ilman sovintoa

Vuoden 2010 Lahden puoluekokous oli yksi näistä vedenjakajista. Taustalla painoi vaalirahakohu, joka kiristi tunnelmaa entisestään. Olin itse tuolloin aktiivisesti mukana puolueen päätöksenteossa, piirimme pj, puoluehallituksen ja -valtuuston jäsen. Ilmapiiri oli aistittavissa - jännitteitä oli.

Kokouksessa tehtiin täydellinen vallanvaihto. Suurimman  henkilökohtaisen pettymyksen koki puoluesihteeri Jarmo Korhonen. Hän ehti kehittää kaudellaan puoluetta kypsäksi 2000-luvulle. Mari Kiviniemen puheenjohtajakausi alkoi vaikeissa olosuhteissa.  Lähtötilanne ei luvannut helppoa tietä.  Mielestäni varsinainen ongelma ei ollut pelkästään vallanvaihto, vaan tapa, jolla se tehtiin.

            Keskusta ei osaa hävitä eikä voittaa arvokkaasti

Keskustan pitkäaikainen ongelma on ollut kyvyttömyys hoitaa muutostilanteet arvokkaasti. Henkilövalinnat eivät synny avoimen keskustelun kautta, vaan kulisseissa. Kun ratkaisut tehdään, voittajat eivät rakenna siltoja hävinneisiin. Monien puoluekokousten alla termi ”pitkien puukkojen yö” on meille senioreille tuttu käsite. 

Lahdessa tämä näkyi kahdella tavalla:

• väistyville ei annettu arvokasta ulospääsyä
• ei kiitosta, ei positiivista palautetta
• uusi johto rakensi omaa asemaansa osin vanhaa johtoa arvostelemalla

Tällainen toimintatapa karkottaa väkeä. Politiikka on kilpailua, kyllä – mutta Suomessa sitä on perinteisesti käyty tietyillä pelisäännöillä. Lahdessa nämä säännöt venyivät äärimmilleen.

                    Mitä jäi käteen?

Puoluekokouksista jää tavalliselle äänestäjälle usein ohut muistijälki. Henkilövalinnat, johtajan nimi ja ehkä jokin yleisluonteinen ohjelma muistetaan. Syvemmät linjakeskustelut eivät kanna kentälle asti.

Siksi Keskustalla on nyt keskeinen kysymys edessään. Kuka pystyy kiteyttämään puolueen suunnan niin selkeästi, että jokainen suomalainen sen ymmärtää? Vaaliohjelmiin tarvitaan konkretiaa. Entisillä teemoilla ei menestytä. 

     Kadonneet äänestäjät on saatava takaisin

Keskustan kannatus romahti Sipilän hallituskauden jälkeen, eikä sitä ole saatu kunnolla palautettua. Suuri haaste on saavuttaa  nuorempien sukupolvien luottamus, mutta vielä suurempi tehtävä on vanhojen äänestäjien takaisin saaminen.

Tässä kohtaa puolueen sisäinen linjajako nousee jälleen esiin. Perinteisen maalaisliittolaisen ajattelun edustajia on eduskuntaryhmässä vähän, ja heidät usein muokataan liberaalimman linjan mukaisiksi. Kyllä minä petyin, kun edustaja Tuomas Kettunen ei enää asetu ehdolle varapuheenjohtajakisaan. Onneksi meidän vaalipiiristä, edustaja Markku Siponen ilmoitti eilen tavoittelevansa puolueen varapuheenjohtajuutta. 

                       Lopuksi

Keskustan ongelma ei ole pelkästään linja, vaan tapa toimia. Ilman keskinäistä kunnioitusta ja kykyä käsitellä erimielisyyksiä rakentavasti puolue ei pysty uudistumaan.

Vallanvaihto Lahdessa oli mahdollisuus. Se jäi vajaaksi, koska sovinto jäi tekemättä. Siellä vaihdettiin johto, mutta ei toimintatapaa. Siksi muutos jäi puolitiehen.

Vaa`ankielen voima - opiskelijapolitiikkaa Turussa 1970-luvulla

Lauantai 2.5.2026 klo 9.45

 

Tämän vapun tunnelmissa palasin yli viidenkymmenen vuoden taakse Turun opiskelijapolitiikkaan. Se oli vahvaa vaikuttamisen aikaa. Opiskelijaliike oli voimissaan. 

1970-luvun alkupuolen opiskelijapolitiikka Turun Yliopiston Ylioppilaskunnassa (TYY) oli kaikkea muuta kuin harmaata hallintoa. Se oli ideologioiden taistelukenttä, jossa marxismi, leninismi ja käytännön valtapolitiikka kohtasivat päivittäin. Se oli nuorelle keskustalaiselle yläsavolaiselle teinikunnassa aatteellisesti heränneelle opiskelijalle aivan uusi monisäikeinen toimintaympäristö. 

Ylioppilaskunnassa yhteisten asioiden hoitoon osallistuivat  äänekkäät taistolaiset ja niin sanotut revisionistit, joista kumpikin näki maailman omalla tavallaan. Suomen Sosiaalidemokraattinen puolue oli merkittävä voima. Toisella laidalla Kansallinen Kokoomus kokosi suurimman yksittäisen ryhmän TYY:n edustajistossa. Sitten välissä olimme me - Suomen Keskustan opiskelijat, 4-5 edustajiston jäsenen aktiivisella ryhmällä.

Me keskustaopiskelijat toimme päätöksentekoon ja toimintaamme desentralismin unohtamatta alkiolaisuutta. ”Vihreä aalto” muistutti jo tuolloin keskustalaisista arvoista yhteiskuntaa kehitettäessä. 

          Pieni ryhmä, suuri vaikutus

Olimme määrältämme pieni ryhmä, mutta asemamme oli strateginen. Olimme usein se kuuluisa vaa’ankieli, jonka ratkaisuilla oli merkitystä. Se opetti nopeasti yhden asian. 

Politiikassa voima ei ratkaise, vaan miten pystytään tekemään yhteistyötä muiden ryhmien kanssa. 

Keskustalaisina lähdimme liikkeelle omasta ajattelustamme: hajauttamisesta, yhteistyöstä ja käytännöllisyydestä. Emme lähteneet ideologiseen huutokilpailuun, vaan pyrimme rakentamaan siltoja. Kunnioitimme yhteistyökumppaneidemme näkemyksiä, mutta samalla puolustimme omaa arvomaailmaamme  sekä olimme valmiita kovienkin vääntöjen jälkeen kompromisseihin. 

Harjoitimme silloin valtakunnan poliittisen linjauksen vuoksi sitä, mitä silloin kutsuttiin kansanrintamayhteistyöksi – kuuntelimme vasemmalle, mutta emme sulkeneet korviamme oikealle. Keskusteluyhteys Kokoomuksen suuntaan oli meille tärkeä, vaikka näkemykset monista asioista erosivat. Minusta joskus tuntui, että turkulaisen tuhatkuntalaisen kehitysalue alkoi jo Aurajoen pohjoispuolella (tois puol jokkee)! 

Juuri tämä tasapainottelu yhteisten asioiden hoidossa mahdollisti sen, että pystyimme vaikuttamaan enemmän kuin ryhmämme koko olisi antanut olettaa.

         Vastuuta ja vaikuttamisen paikkoja

Yhteistyö ja luottamus avasivat myös ovia. Keskustalaisilla opiskelijoilla oli merkittäviä tehtäviä ylioppilaskunnassa:

-  ylioppilaslehden päätoimittajuus

-  TYY:n pääsihteerin tehtävä

-  omalla kohdallani mahdollisuus toimia

 TYY:n hallituksen varapuheenjohtajana ja vielä sen puheenjohtajana keväällä 1976. Lisäksi toimin kaksi vuotta ison opiskelijaravintolan Iskeri Oy:n hallituksen puheenjohtajana. 

Erityisenä muistona on vappupuhe Taidemuseon mäellä. Edessäni oli 8500 - 9000 valkolakkipäistä kuulijaa – nuorta ja myös varttuneempaa Suomea, joka uskoi tulevaisuuteen, kukin omasta aatteellisesta kulmastaan. He olivat tulleet kuuntelemaan vappupuhetta. 

Opiskeluajan poliittinen toiminta opetti myös nöyryyttä. Vaikka näkemykset erosivat, olimme kaikki saman yhteisön jäseniä.

        Ideologioiden keskellä – yhteinen etu

Jälkikäteen ajatellen yksi asia nousee yli muiden. Vaikka ympärillä käytiin kovaa ideologista kamppailua, pystyimme silti ajamaan konkreettisia opiskelijoiden asioita:

-  opintotukea

-  asumista

-  opiskelijoiden arkea helpottavia ratkaisuja

-  uudistaa hallintoa 

-  otimme vahvasti kantaa kansainväliseen ja 

    kotimaan politiikkaan

Ne eivät olleet vasemmiston tai oikeiston kysymyksiä. Ne olivat yhteisiä asioita. 

           Oppi, joka kantaa edelleen

Tuon ajan tärkein oppi ei ollut yksittäinen päätös tai puhe, vaan toimintatapa. Yhteistyö ei ole heikkoutta – se on vaikuttamisen edellytys. Sitten omilla tahoillamme verkostuimme keskustan nuorisojärjestöjen kautta valtakunnallisesti myös muiden puolueiden vastaavien elinten kautta. Tuolloin syntyneet verkostot ovat olleet iso rikkaus kunta- ja maakuntatasolla koko poliittisen urani ajan. Nyt seniorina voidaan muistella menneitä.

Kun ei lukkiudu omaan poteroonsa, voi saada aikaan enemmän. Pienikin ryhmä voi olla ratkaiseva, jos se osaa kuunnella, neuvotella ja nähdä kokonaisuuden. Siinä myös poliittinen hoksnokka kehittyy. 

Ehkä juuri sitä nykyinenkin keskustelu kaipaisi: vähemmän poteroita, enemmän toistemme kunnioitusta ja yhteisöllisyyttä kokoussaleihin. 

Niin ja oppisimme somesta sen hyvät puolet. Kritiikkiä tuli yhteistyökumppaneilta ennekin. Ei aina osannut arvata, millaista pleijaria kaduilla ja jopa luentosalien penkeille levitetään. 

1970-luvulla Turun yliopiston ylioppilaskunnassa pieni  keskustalainen porukka pystyi vaa’ankieliasemasta käsin rakentamaan ratkaisuja vasemmiston ja oikeiston puristuksessa. Ei siksi, että olisimme olleet viisaampia – vaan siksi, että uskalsimme tehdä yhteistyötä ja olimme sitkeitä neuvottelijoita. 

Erityisesti muistan Samuli Pohjamon taktiikkapalaverit ennen neuvotteluja. Teimme askelmerkit. Hänestä tulikin myöhemmin europarlamentaarikko. Lauri Palmusen veimme eduskuntaan. Mieleen jäivät myös Kaarina Kaunismaa, Elisa Mikola ja Jukka Kaikkonen (Antin isä) ja monet muut keskustalaiset ja muiden puolueiden toimijat. Erityisesti muistan taistolaisten Aki Lindenin, jonka kanssa vaihdoin usein ajatuksia Siun sote vuosien aikana. Hänhän on nykyään SDP:n sote-ammattilaisia. 

Tänään tuntuu siltä, että liian moni haluaa mieluummin olla oikeassa kuin saada aikaan. Poteroista huudetaan, mutta sillanrakentajia on vähän.

Politiikka ei kuitenkaan ole huutokilpailu. Se on tuloslaji. Lisäksi sen opin haluan muistettavan.

Vaikuttaminen ei synny äänenvoimasta – vaan kyvystä tehdä toisten kanssa. 

Pohjois-Karjalan työttömyys ei hellitä- tosin valoa vähän jo näkyvissä

Lauantai 25.4.2026 klo 14.56

Pohjois-Karjalan työttömyystilanne jatkuu edelleen vaikeana. Maaliskuun lopussa maakunnassamme oli 11 141 työtöntä työnhakijaa, mikä tarkoittaa 15,5 prosentin työttömyysastetta työvoimasta. Vuodentakaiseen verrattuna työttömien määrä on kasvanut noin 300 henkilöllä eli kolmella prosentilla.

 https://pohjois-karjala.fi/2022/04/tyonvalitystilasto/

Erityistä huolta herättää nuorten tilanne. Alle 25-vuotiaita työttömiä oli 1 421 – noin 150 enemmän kuin vuosi sitten. Vielä synkempi kuva avautuu pitkäaikaistyöttömyyden kohdalla: pitkäaikaistyöttömiä on jo        4 761, kasvua lähes 20 prosenttia vuodessa. Tämä on luku, jonka äärelle ei voi olla pysähtymättä.

Myös lomautettujen määrä on kasvanut ja oli maaliskuun lopussa 1 136. Se kertoo työmarkkinoiden epävarmuudesta, vaikka tilanteessa on nähtävissä myös pieniä valonpilkahduksia.

             Pieniä myönteisiä merkkejä

Kun tarkastelen omia tilastojani tämän vuoden ensimmäiseltä neljännekseltä, löytyy kuitenkin myös varovaista myönteistä kehitystä. (Vuodenvaihde 25/26.  https://www.mattikamarainen.com/blogi/2026/01/31/50159 )

Työttömien määrä on vuodenvaihteesta vähentynyt 203 henkilöllä eli 1,8 prosenttia. Erityisesti lomautettujen määrä on pienentynyt 59 henkilöllä (–4,9 %), mikä viittaa siihen, että osa lomautetuista on päässyt takaisin töihin. Nämä ovat pieniä, mutta tärkeitä signaaleja siitä, että aivan kaikki ei ole menossa huonompaan suuntaan.

           Seutukuntien erot kasvavat

Maakunnan sisällä erot ovat edelleen suuria. Joensuun seutukunnassa työttömyysaste oli maaliskuussa 14,6 prosenttia (Juuka mukana 14,8%), kun taas Keski-Karjalassa se nousi 18,1 prosenttiin ja Pielisen Karjalassa jo 19,0 prosenttiin (ilman Juukaa 18,4%).

Vuodenvaihteeseen verrattuna kehitys on ollut kaksijakoista. Joensuun seutukunnassa työttömyys väheni 216 henkilöllä (–2,5 %), mutta Keski-Karjalassa (16/1,5%) se kasvoi hieman ja Pielisen Karjalassa (29/1,7%) niin ikään.

Yksittäisenä myönteisenä huomiona nostan esiin Nurmeksen, jossa työttömyys on laskenut 13 henkilöllä kolmessa kuukaudessa.  Työttömyysaste on nyt 15,2 prosenttia, mikä on maakunnan viidenneksi alhaisin. Tämä osoittaa, että myös vaikeissa oloissa voidaan saada aikaan oikeansuuntaista kehitystä.

            Itä-Suomen viesti otettava vakavasti

Koko Itä-Suomen tasolla työttömyyden suunta on samankaltainen. Pitkäaikaistyöttömyys ja nuorisotyöttömyys ovat kasvaneet kaikissa maakunnissa.

Kun vertaamme tilannetta laajemmin, Pohjois-Karjala on edelleen vaikeimmassa asemassa. Työttömyysasteemme on korkeampi kuin esimerkiksi Kainuussa (11,6 %), Pohjois-Savossa (13,0 %) tai Etelä-Savossa (12,9 %). Lähellä perässä tulee maamme peränpitäjä, Päijät-Häme, jossa työttömyysaste on 15,6 prosenttia. Olemme ylempänä nipin napin. 

Siksi katseet kohdistuvat nyt vahvasti valtion ratkaisuihin. Itäisen Suomen tukipaketista on käyty tiukkaa keskustelua, ja toivo elää sen varassa, että kehysriihessä esillä olleet investoinnit myös toteutuvat.

                Lopuksi

Tilannekuva on ristiriitainen: samaan aikaan kun näemme pieniä parannuksia, kokonaisuus on yhä huolestuttava – jopa raskas.

Työttömyys ei ole vain tilasto. Se on ihmisten arkea, epävarmuutta ja usein myös hiljaista huolta tulevasta. Siksi jokainen pieni parannus on tärkeä, mutta vielä tärkeämpää on, että suunta kääntyy pysyvämmin parempaan.

Työttömyyden kanssa ei saa oppia elämään niin, että siihen vain totutaan. Jos näin käy, olemme jo hävinneet enemmän kuin tilastot kertovat.

Lopuksi minulla on  vielä kysymys kaikille: onko meillä tahtoa tehdä päätöksiä, jotka oikeasti muuttavat suunnan ja turvaavat maamme tasa-puolisen kehittämisen vai jatkammeko vuodesta toiseen tätä samaa huolestunutta tilastojen selittelyä ilman riittäviä tekoja? 

Valoa itään - nyt jotain konkreettista

Torstai 23.4.2026 klo 9.23

 

Niin se vaan on: seebra ei pääse raidoistaan. Syntymäpäiväaamunakin heräsin aikaisin ja kirjoittelin tuntemuksia eilisestä Orpon hallituksen kehysriihestä nyt positiivisella asenteella.

Eilen valmistunut hallituksen kehysriihi toi pitkästä aikaa myös Pohjois-Karjalaan ja laajemmin itäiseen Suomeen uutisia, joita voi pitää aidosti myönteisinä. On rehellistä todeta, että viime vuodet ovat monin paikoin tuntuneet siltä, että tämä kulma Suomesta on jäänyt liian vähälle huomiolle. Siksi nyt tehdyt linjaukset ja investointipäätökset ovat enemmän kuin tervetulleita.

Erityisesti toivoa herättää pitkään odotettu erityistalousaluekokeilu. Se ei vielä itsessään ratkaise mitään, mutta avaa oven uudenlaiselle ajattelulle – sellaiselle, jota itäinen Suomi kipeästi tarvitsee koettujen vaikeiden vuosien jälkeen. Nyt ratkaisevaa on, että valmistelu ei jää puolitiehen ja että kokeilualueet myös nimetään. Liian monta hyvää hanketta on Suomessa kaatunut siihen, että päätöksiä ei lopulta uskalleta tehdä.

On myös paikallaan sanoa kiitos. Olen itsekin vuosien varrella arvostellut – välillä ehkä kovinkin sanoin – maakunnan edunvalvojia. Nyt on kuitenkin syytä tunnustaa, että työtä on tehty ja tuloksia saatu aikaan. Itäisen Suomen saavutettavuuden parantaminen ja energiamurroksen vauhdittaminen eivät tapahdu puheilla, vaan investoinneilla. Ja investoinnit synnyttävät sitä, mitä täällä nyt eniten kaivataan: uskoa tulevaan.

Ennen sanottiin, että vasaran kalke kylällä on elämän merkki. Se pitää edelleen paikkansa.

         Työ ei lopu tähän – eikä arki saa unohtua

Samalla kun iloitaan näistä päätöksistä, ei pidä sulkea silmiä todellisuudelta. Suomen taloustilanne on edelleen vaikea. Työttömyys on korkealla, eikä ole lainkaan varmaa, että kasvu lähtee toivotulla tavalla liikkeelle.

Siksi katse pitää suunnata jo seuraavaan vaalikauteen. Vaalien lähestyessä puheet kovenevat. Sen olemme ennenkin nähneet ja jotkut nahoissaan tuta. Suomi ei tarvitse lisää huutelijoita. Suomi tarvitsee päättäjiä, jotka kykenevät yhteistyöhön, rakentavat siltoja ja vievät asioita eteenpäin yhdessä.

Tämä koskee erityisesti itäistä Suomea. Me emme pärjää vastakkainasettelulla, vaan sillä, että löydämme yhteisen suunnan ja pidämme siitä kiinni yli puoluerajojen.

         Nyt toimeen – suunnitelmista toteutukseen

Kehysriihen kirjauksissa on Pohjois-Karjalan kannalta merkittäviä liikennehankkeita ja muita linjauksia: Karjalan radan parannuksia etelään ja pohjoiseen, valtateiden kehittämistä, maakuntalentojen jatkoa sekä askelia energiamurroksen suuntaan. Myös kotitalousvähennyksen pieni korottaminen on keskustankin ohjelmissa. Nämä eivät ole pieniä asioita.

          Mutta yksi asia ratkaisee kaiken: toteutus.

Liian usein Suomessa jäädään suunnittelemaan, selvittämään ja arvioimaan – ja lopulta aika kuluu ohi. Nyt siihen ei ole varaa. Tarvitaan aikataulut, päätökset ja ennen kaikkea tekeminen. Koneet käyntiin, kuokat maahan.

Sillä loppujen lopuksi kyse ei ole papereista eikä puheista, vaan siitä, syntyykö tänne työtä, elinvoimaa ja tulevaisuutta.

Ja sen aika on nyt.

Trump ei ole oikea henkilö lopettamaan Iranin sotaa

Lauantai 18.4.2026 klo 12.41

 

Maailmanpolitiikassa eletään jälleen aikaa, jossa harkinta on harvinaista valuuttaa ja kärsivällisyys lähes kadonnut hyve. Presidentti Donald Trump näyttää ajautuvan rooliin, jossa hänestä on tulossa pikemminkin rauhan este kuin sen rakentaja. Sodat hän kyllä osaa aloittaa. 

Trumpin tapa esiintyä ja viestiä varsinkin  sosiaalisen median kautta heijastaa huolestuttavaa piittaamattomuutta vastapuolen kunnioituksesta.Hänen viestintä on  kuin yksisuuntaista huutelua megafoniin. Vastapuoli punnitsee Trumpin viestinnän jokaisen sanan. Kun diplomatian perusasiat unohtuvat tai niitä ei hallita, seuraukset näkyvät nopeasti. Asemat lukkiutuvat ja mahdollisuudet rauhaan kapenevat.

Iranin tilanteessa kokonaiskuva on nyt poikkeuksellisen sekava. Taustalla näyttää olevan monenkeskinen neuvotteluprosessi, jossa Pakistan toimii eräänlaisena sillanrakentajana. Mukana on myös Yhdysvaltojen edustajia ilman itse Trumpia. Lisäksi Kiina todennäköisesti seuraa ja vaikuttaa kulisseissa, kuten suurvallan asemassa on odotettavissa. 

Tämä asetelma kertoo paljon. Yhdysvaltojen presidentti ei ole tilanteen keskiössä, vaan pikemminkin sen reunalla. Tähän on varmaan USA:n ulkopoliittisen johdon siunaus.  Kyllä USA:ssa jo ymmärretään sodan pitkittymisen kielteiset vaikutukset maailman talouteen. Syntynyt kehitys on poikkeuksellista ja samalla huolestuttavaa. Suurvallan johtajan tehtävä olisi tuoda vakautta, ei lisätä epävarmuutta.

Trumpin toiminta muistuttaa ajoittain uhmaikäisen lapsen kiukuttelua, jossa nopeat, huonosti valmistellut kannanotot korvaavat pitkäjänteisen strategian. Erityisesti hänen suhtautumisensa NATO-liittolaisiin on herättänyt kysymyksiä. Yhteistyö ei tunnu kelpaavan, jos kaikki eivät toimi hänen odotustensa mukaisesti heti alusta lähtien.

Siksi katse kääntyy nyt muihin maailman johtajiin. Nyt tarvitaan harkintaa, yhteistä rintamaa ja ennen kaikkea kykyä viestiä myös Washingtoniin päin. Se on tehtävä hienotunteisesti mutta selkeästi. On tehtävä ymmärrettäväksi, että rauhaa ei rakenneta impulsiivisilla julistuksilla, vaan kärsivällisellä neuvottelutyöllä. Trumpin somen käyttöä voi vähän rajoittaa?

Yhdysvalloissakin on jo havaittavissa merkkejä siitä, että kaikki eivät jaa presidentin linjaa. Keskustelu virheistä on alkanut, ja vaihtoehtoisia näkemyksiä nousee esiin. 

Lopulta on vain yksinkertainen mutta painava kysymys: kuka kantaa vastuun, jos rauhan mahdollisuus hukataan kiireeseen ja harkitsemattomuuteen?

Tässä ajassa ei tarvita kovinta ääntä  - vaan viisainta päätä.

Asianharrastajana piirikokouksessa - pitkästä aikaa

Sunnuntai 12.4.2026 klo 14.45

 

Piipahdin eilen Keskustan Pohjois-Karjalan piirin vuosikokouksessa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin puhtaasti asianharrastajana. En siis minkään luottamustoimen ”rasittamana”, vaan kokeneena seuraajana, jolla on yhä kiinnostus ja ehkä ripaus huoltakin puolueen ja maakunnan suunnasta.

Lähdin kokoukseen odottavaisin ja myönteisin mielin. Jo kokousta ennen kahvikupin äärellä kavereiden kanssa tietoja tasattaessa aisti kokouksen leppoisan hengen. 

Terveiset puoluejohdolta toi varapuheenjohtaja Tuomas Kettunen, jonka  esiintymisessä on miellyttävää yhdistelmää vanhaa maalaisliittolaista juurevuutta ja tämän päivän poliittista otetta.

                   Tunnelma korkealla 

Piirin puheenjohtaja viritti kokousväen hyvään tunnelmaan. Taustalla vaikutti tuore gallup, jossa Keskusta oli pitkästä aikaa noussut perussuomalaisten ohi. Se näkyi ja tuntui.

Erityisen ilahduttavaa oli nähdä mukana uusia, nuoria kasvoja. He eivät ehkä vielä ole hioutuneita poliittisia puhujia, kun parin minuutin puheeseen pitää saada kaikki sanottava sisällytettyä. Tärkeintä on into ja halu vaikuttaa sekä ottaa asioihin kantaa.  Juuri siitä syntyy tulevaisuus. 

              Kritiikkiä hallituksen suuntaan

Kettusen puhe upposi kokousväkeen. Hän nosti esiin pitkän listan asioita, joissa Orpon hallitus ei ole onnistunut tai joissa päätösten vaikutukset kohdistuvat kohtuuttomasti itäiseen Suomeen                                              

Kritiikin kärki osui muun muassa:

-  korkeaan työttömyyteen

-  leikkausten kohdentumiseen heikoimmassa asemassa oleviin

-  valtionosuusjärjestelmän puutteisiin

-  hankintalain ongelmiin pienissä kunnissa

-  keskeneräiseen sote-rahoitukseen

Erityisen kipeästi maakunnassa koetaan palvelujen jatkuva keskittäminen. Reuna-alueilta palvelut katoavat, ja jopa seutukaupungeista toimintoja siirretään maakuntakeskuksiin.

Lisäksi hallituksen päätös siirtää 300 miljoonan euron itäisen Suomen kehittämispotti puolustusvalmiuden vahvistamiseen herätti kritiikkiä. Raja-aita ei tuo pysyviä työpaikkoja.

                Kentän ääni: huolta arjesta ja investoinneista

Kansanedustajat Hannu Hoskonen ja Hanna Räsänen käyttivät vahvat puheenvuorot. Hoskonen nosti esiin pankkien varovaisen rahoituslinjan: tulosta tehdään, mutta riskiä ei oteta. Se näkyy suoraan mm. maatilojen ja taloyhtiöiden investointikyvyssä. Kun samaan aikaan kustannukset – polttoaineet ja lannoitteet – nousevat, tilanne kiristyy nopeasti. Räsänen puolestaan toi viestin puolustusvaliokunnasta. Itä-Suomen erityistoimet eivät ole tuottaneet toivottuja tuloksia. Hänen arvionsa mukaan Kokoomus toimii pitkälti Riikka Purran selän varjossa.

      Vilkas yleiskeskustelu

Kokouksen kaksituntinen yleiskeskustelu oli vilkas ja paikoin huolestunut. Omassa puheenvuorossani nostin esiin karun kehityksen:

Vuosina 2017–2025 Keskustan äänimäärä on laskenut kuntavaaleissa maakunnan pienissä kunnissa ja myös seutukaupungeissa 15-38 prosenttia. Poikkeuksia ovat vain Joensuu (+6 %) ja Kontiolahti (+1,5 %).

Saman suuntainen kehitys koskee myös SDP:tä ja PS:ä. Näin puolueiden valtasuhteissa ei tapahtunut kovin suuria muutoksia. Erot tosin kapenivat. Taustalla vaikuttavat:

-  alhainen äänestysaktiivisuus

-  tyytymättömyys politiikkaan

-  väestön ikääntyminen

Kannattajakunta painottuu yhä vahvemmin senioreihin, joista monet eivät jaksa äänestää. Moni on myös menettänyt uskonsa politiikkaan jatkuvien leikkausten aikana eikä lähde äänestämään. Tämä on tosiasia, jota ei voi ohittaa.

             Herätetään nukkuvat – ja nuoret mukaan

Ratkaisu ei löydy selittelystä vaan tekemisestä.

Nyt Keskustan on panostettava ainakin nukkuvien äänestäjien herättämiseen ja määrätietoiseen nuorisotyöhön. Myös srategian ja vaaliohjelman on oltava lähellä tavallisen ihmisen arkea ja sen on oltava realistinen. Ilman näitä ei synny käännettä.

           Oppositiossa selkärankaa – ei arkailua

Keskustan on nyt tehtävä aktiivista ja realistista oppositiopolitiikkaa. Liiallinen myötäily ei tuo uskottavuutta – ei etenkään liikaa suhteessa Kokoomukseen, jonka kanssa yhteistyö on historiassa usein syönyt keskustan kannatusta.

Toisaalta myöskään yksipuolinen sitoutuminen vasemmistoon, kuten Sanna Marinin kaudella, ei ole ollut keskustalle helppo tie.

           Suunta on nyt varovaisen toiveikas

Kaikesta huolimatta kokouksesta jäi seniorillekin varovaisen toiveikas olo. Ilmassa on liikettä – ehkä jopa käänteen aineksia.

Tulevissa vaaleissa Keskustan on saavutettava sellainen kannatus, että se voi jälleen tavoitella keskeisiä paikkoja hallituksessa.

Suunta näyttää nyt oikealta, mutta työ on vasta alussa.

Budjettikuri ja ihmisen mitta

Lauantai 4.4.2026 klo 18.18

 

Luettuani tänä aamuna HS:n Kuukausiliitteen henkilökuvan VM:n budjettipäällikkö Mika Niemelästä mieleeni nousi monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen tunne oli arvostus: tehokas, määrätietoinen ja hyvin osaava virkamies. Suomi tarvitsee tällaisia osaajia, mutta heti perään tuli toinen ajatus - ehkä iän ja kokemuksen tuoma varovaisuus. Kovin helpolta hänestä vaativa tehtävä vaikuttaa.                  https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000011868776.html

           Sailaksen perintö ja uusi aika

Muistan hyvin ajan, jolloin Raimo Sailas oli valtiovarainministeriön budjettipäällikkönä. 1990-luvun lama oli kova koulu, ja Sailaksen rooli siinä keskeinen. Hän kävi myös meillä Pielisen Karjalassa puhumassa Pielisen Karjalan liiton talousseminaarissa Lieksassa. Realismi oli silloin kovaa valuuttaa, mutta samalla ymmärrettiin, mitä ihmiset ja alueet jaksavat toteuttaa.

Nyt samaa virkaa hoitaa Lieksasta maailmalle lähtenyt Mika Niemelä. Aika on toinen, mutta tehtävä yhtä vaativa – ehkä vaativampikin. Edessä on jopa 8–11 miljardin euron sopeutustarve. Se ei ole enää juustohöylää, se on rakenteiden uusiksi laittamista.

         Tehokkuus ei ole ainoa mittari

Niemelän ajattelua kuunnellessa tunnistan jotain tuttua omasta työurastani. Nuorena olin työyhteisössä, jossa ensimmäinen esimieheni oli poikkeuksellisen tehokas – lähes kone. Tulosta syntyi, mutta kaikki eivät pysyneet mukana. Välillä räiskyi ja kipinöi. Osa väsyi.

Myöhemmin esimiehenä itse opin, että ihmiset ovat erilaisia. Toinen tekee 80 prosentin panoksella 120 prosentin tuloksen – ja jaksaa elää muutakin elämää. Toinen antaa kaikkensa, mutta jää silti tavoitteista ja uupuu. Tämä on tärkeä muistaa myös valtion taloudellisia kehyksiä laadittaessa. Ihmiset eivät ole koneita. Yhteiskunta ei ole vain suoritusmittari.

       Vastuu yksilölle – mutta kuinka paljon?

Niemelä korostaa yksilön vastuuta enemmän esimerkiksi koulutuksessa ja sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ajatus ei ole väärä. Vastuuta pitääkin olla. Mutta samalla herää kysymys: missä kulkee raja?

Suomalainen hyvinvointivaltio on rakennettu ajatukselle, että kaikilla on mahdollisuus – ei vain niillä, jotka jaksavat, osaavat tai pärjäävät kilpailussa. Kun vastuuta siirretään yksilölle, kasvaa väistämättä myös eriarvoisuus. Ja sitä meillä on jo nyt liikaa.

        Alueiden Suomi unohtuu helposti

Olen nähnyt läheltä Siun soten rakentamisen kuntayhtymäajoista alkaen ja sen synnytystuskat. Kyllä valuvioista puhujia oli, mutta ei sieltä juuri toteuttamiskelpoisia apuja tullut.

Tiedän myös, miten paljon resursseja olisi voitu käyttää viisaammin, jos esimerkiksi valtakunnassa erikoissairaanhoitoa olisi voitu yksissä tuumin keskittää rohkeammin ja syntyneillä säästöillä olisi panostettu alueiden peruspalveluihin.Raha vaan ei yksinkertaisesti kaikkeen riitä. Olisiko ammattilaisia kannattanut kuulla?

Nyt pelkään, että tulevat ratkaisut tehdään liikaa excel-taulukoiden ja liian vähän arjen todellisuuden pohjalta. Suomi ei ole vain kasvukeskuksia. Se on myös kuntia, pitäjiä, kyliä ja seutukaupunkeja, joissa arki on aivan toisenlaista.

         Vaalilupaukset ja todellisuus

Samaan aikaan kun virkamiehet rakentavat jo tulevan hallituksen talouskehyksiä, puolueet laativat vaaliohjelmiaan. 

Jos luvataan liikaa, hallituksen muodostaminen vaikeutuu. Tässä on ristiriita. Kun todellisuus lopulta kohtaa lupaukset, seurauksena on pettymys ja usein myös liian kovia sopeutustoimia. Velkajarru on hyväksytty. Liikkumavara on rajallinen. Tämä pitäisi uskaltaa sanoa suoraan myös vaalikentillä.

            Hyvän kansalaisen mitta

Niemelä pohtii haastattelussa “hyvää kansalaista”. Ajatus on sinänsä kaunis, mutta samalla hieman huolestuttava.

Kaikki eivät voi olla huippusuorittajia. Kaikki eivät jaksa kilpailla. Kaikilla ei ole samoja lähtökohtia. Tämä vertailu pätee myös erilaisiin kuntiin.  Hyvä yhteiskunta ei mittaa kansalaisia vain tehokkuuden kautta.

           Summa summarum

Suomi tarvitsee uudistuksia ja talouden tasapainottamista. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta yhtä tärkeää on muistaa inhimillisyyden rajat.

Jos politiikka kovenee liikaa, seurauksena on vielä syvempi kahtiajako ihmisten ja alueiden välillä. Siksi toivon, että sekä virkamiehet että poliitikot pysähtyvät hetkeksi. Niin ja kaikkea, mikä on tehokasta, ei kannata tehdä, jos hinta on liian kova.Meidän pitää rakentaa Suomea, jossa ihmiset myös jaksavat elää.

Ja sanon tämän nyt suoraan, näillä vuosilla ja näillä kokemuksilla: Suomea ei pelasteta pelkillä exceltaulukoilla eikä virkamiesten tehokkuusajattelulla. Sitä ei pelasteta myöskään vaalilupauksilla, joiden kaikki tietävät olevan katteettomia jo niitä kirjoitettaessa.

Jos puolueet nyt lupaavat liikaa, ne pettävät äänestäjät – ja tekevät seuraavan hallituksen työn lähes mahdottomaksi jo lähtöviivalla.

Ja jos sopeutus tehdään kylmästi ylhäältä alas, ilman ymmärrystä ihmisten arjesta, lasku tulee takaisin. Se tulee uupumisena, syrjäytymisenä ja alueiden hiljenemisenä. Sitä laskua ei makseta budjettikirjassa, vaikka se on ohjekirja hallituksen toiminnalle.  Se maksetaan ihmisten elämässä. Olen nähnyt tämän ennenkin.

Nyt tarvitaan selkärankaa sanoa totuus: kaikkea ei voida luvata, kaikkea ei voida leikata  ja kaikkea ei voida mitata rahassa. Hyvä yhteiskunta ei synny pelkästä kurista. Se syntyy oikeudenmukaisuudesta. Ja jos tämä unohtuu, silloin ollaan väärällä tiellä, vaikka luvut näyttäisivät kuinka hyviltä.

Syntyvyys on edelleen tärkeä Pohjois-Karjalalle

Sunnuntai 29.3.2026 klo 12.54

Itäisen Suomen maakunnat ovat edelleen hiljaisen mutta vakavan kysymyksen äärellä: ketä täällä asuu, elää ja rakentaa tulevaisuutta 2050-luvulla?

Väestömme ikääntyy vauhdilla ja syntyvyys on jo pitkään ollut maan alhaisimpia. Tämä ei ole enää vain tilastokysymys – tämä on koko Pohjois-Karjalan elinvoiman ydinkysymys.

           Maahanmuutto ei yksin riitä

Olen aiemmin korostanut maahanmuuton merkitystä ratkaisuna väestön vähenemiseen. Se on edelleen osa kokonaisuutta, mutta ei yksin riittävä.

Tänään todellisuus on muuttunut. Pohjois-Karjalassa työttömyys on korkealla tasolla. Olemme nähneet, kuinka esimerkiksi ukrainalaisia on alkanut muuttaa maakunnasta työn perässä. Samalla olemme kouluttaneet hoitajia ja ravintola-alan osaajia ulkomailta. Nyt heitä, kuten suomalaisiakin, lomautetaan yt-neuvottelujen seurauksena. Myös konkurssit ovat lisääntyneet viime vuonna.

Tämä ristiriita on karu. Se tulee olemaan myös poliittisesti herkkä asia ensi kevään vaaleissa. Perussuomalaiset varmasti nostavat maahanmuuton vahvasti esille. Näin oletan, että vakava työllisyystilanteemme tuo muiltakin puolueilta uusia avauksia maahanmuttopolitiikkaamme. Tämä keskustelu saa ihan uusia muotoja, jos Iranin sotaa ei saada loppumaan ja Hormuzinsalmen lisäksi myös Suezin kanavaa rahtiliikenne ei uskalla käyttää.

                 Katse takaisin syntyvyyteen

Siksi on rehellistä todeta: meidän on nostettava syntyvyyden vahvistaminen uudelleen keskustelun keskiöön. Jos lapsia ei synny, eivät auta työvoimapoliittiset ohjelmat, eivätkä alueelliset kehittämishankkeet. Ilman lapsia ei ole tulevaisuuden työntekijöitä, veronmaksajia eikä kylissä elämää.

                 Koulut ja kylät hiljenevät

Syntyvyyden lasku näkyy jo nyt konkreettisesti. Monissa kunnissa perusopetus on keskitetty kuntakeskuksiin. Kyläkoulut ovat kadonneet yksi toisensa jälkeen.

Tämä kehitys ei ole vain hallinnollinen ratkaisu. Se on merkki yhteisöjen hiljaisesta hiipumisesta, jonka seurauksena päättäjät muokkaavat palveluverkon tarvetta vastaavaksi.

        Päätös lapsista on henkilökohtainen - ilmapiiri     yhteinen

On selvää, että lasten hankkiminen on aina henkilökohtainen päätös. Siihen ei politiikalla suoraan puututa eikä pidäkään.

Mutta siihen voidaan vaikuttaa, millaisessa toimintaympäristössä päätöksiä tehdään.

Jos nuoret kokevat tulevaisuuden epävarmaksi, työelämän pirstaleiseksi ja arjen liian raskaaksi, ei perheen perustaminen houkuttele. Jos taas usko tulevaan on vahva, syntyy myös rohkeutta rakentaa elämää ja perhettä.

                 Yhteiskunta voi kannustaa

Suomessa on jo tehty paljon. Äitiyspakkaus, vanhempainvapaat ja lapsilisät ovat konkreettisia esimerkkejä siitä, miten yhteiskunta tukee perheitä.

                   Riittääkö tämä enää?

Kuntien rooli on tässä keskeinen. Päivähoidon saatavuus, toimivat koulut, turvallinen elinympäristö ja kohtuuhintainen asuminen ovat asioita, joilla oikeasti on merkitystä arjen valinnoissa.

Kyse ei ole siitä, että lapsia hankittaisiin taloudellisen tuen vuoksi. Kyse on siitä, kokevatko nuoret perheet, että elämä kantaa myös lasten kanssa.

              Tarvitsemme uudenlaista rohkeutta

Pohjois-Karjala tarvitsee nyt rehellistä keskustelua ja rohkeita ratkaisuja.

Meidän on yhtä aikaa:

-  vahvistettava työllisyyttä

-  pidettävä kiinni jo täällä olevista ihmisistä

-  houkuteltava uusia tulijoita

-  ja ennen kaikkea luotava ilmapiiri, jossa perheen perustaminen tuntuu mahdolliselta ja turvalliselta valinnalta

Syntyvyys ei nouse käskemällä. Mutta se voi nousta, jos tulevaisuus näyttää valoisalta.

Lopulta kysymys on yksinkertainen ja samalla kaikkein vaikein: Uskovatko nuoremme siihen, että Pohjois-Karjalassa kannattaa rakentaa elämää ja perhettä?

Jos vastaus on kyllä, meillä on toivoa.

Jos ei, meillä on kiire. 

Eläkekatto - keskustelunarvoinen, mutta väärä lääke

Sunnuntai 22.3.2026 klo 11.25

 

Keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen avasi kuluneella viikolla keskustelun eläkekatosta. Ajatus sinänsä on ymmärrettävä. Miten suuria eläkkeitä tulisi tarkastella aikana, jolloin julkinen talous on paineessa ja kansalaisilta vaaditaan sopeutumista.

Kaikkonen kysyy, mitä ihminen tekee esimerkiksi kymmenen tuhannen euron kuukausieläkkeellä. Kysymys on retorisesti vahva – ja varmasti monen mielestä perusteltu. Samalla on kuitenkin syytä tarkastella asiaa hieman syvemmältä kuin pelkän oikeudenmukaisuuden tunteen näkökulmasta.

Kokemusta menneestä – ei aivan uusi idea

Eläkekatto ei ole Suomessa uusi ajatus. Se oli pöydällä jo 1980-luvun alussa, jolloin Keskustapuolue  esitti eläkekaton tasoksi 5000 markkaa kuukaudessa. Muistan tuon ajan hyvin. Toimin tuolloin työpaikkani Akavan pääluottamusmiehenä ja osallistuin aihetta käsitteleviin koulutuksiin. Jo silloin esitys kohtasi vahvaa kritiikkiä – eikä syyttä.

Tuohon aikaan verotus oli nykyistä selvästi kireämpää, ja erilaiset luontaisedut kuten ”edulliset” työsuhdeasunnot lisäsivät jo korkeaa verotusta. Marginaaliveroprosentit olivat työelämäni alkupuolella ihan eri luokkaa kuin nykyään.

Periaatekysymys: eläkemaksut ja vastine

Keskeinen ongelma on periaatteellinen. Työeläke perustuu ansaintaan ja maksettuihin maksuihin. Suurituloiset maksavat työuransa aikana enemmän eläkemaksuja ja kerryttävät siten suuremman eläkkeen. Jos eläkkeille asetetaan katto, looginen seuraus olisi, että myös maksupuolta pitäisi muuttaa. Miksi maksaa enemmän, jos vastinetta leikataan?

Tällainen muutos johtaisi nopeasti tilanteeseen, jossa hyvätuloiset siirtäisivät eläketurvaansa yksityisiin vakuutuksiin. Samalla byrokratia kasvaisi ja järjestelmä monimutkaistuisi ilman, että julkinen talous olennaisesti vahvistuisi.

Vaikutukset olisivat hitaita – ja osin näennäisiä

On myös muistettava, että työeläkkeet eivät ole valtion budjettivaroja. Ne ovat rahastoituja ja perustuvat yksilön ansaitsemaan oikeuteen. Perustuslaillinen omaisuudensuoja ulottuu jo ansaittuihin eläkkeisiin, eikä niitä voida jälkikäteen leikata.

Eläketurvakeskus arvioi jo vuonna 2014, ettei eläkekatto ole toimiva ratkaisu. Selvityksen mukaan vaikutukset työeläkemenoihin olisivat hitaita, ja siirtymävaiheessa paine kohdistuisi jopa eläkemaksujen korottamiseen.

Todelliset ongelmat ovat muualla

Jos tavoitteena on oikeudenmukaisuus, keinoja on jo olemassa. Progressiivinen verotus kohtelee suuria eläkkeitä ja palkkoja muita ankarammin. Sitä voidaan tarvittaessa säätää ilman, että rikotaan ansaintaperiaatetta.

Eläkekatostako toinen raippavero?

Eläkekaton esittäjiltä on unohtunyt, että meillä on jo ns. raippavero. Se on eläketulon 5,85 % lisävero, jota maksetaan suurista eläketuloista. Tänä vuonna vero koskee eläketuloa, joka ylittää 60 000 euroa vuodessa.

Sitä säädettäessä 2013 puhuttiin veron määräaikaisuudesta Kataisen hallituksen aikoihin. Toisin kävi! Vero on saanut kritiikkiä, sillä sitä peritään vain eläkeläisiltä, ei palkansaajilta, ja se nostaa suuria eläkkeitä saavien kokonaisveroprosenttia merkittävästi

Keskustelussa ei myöskään pidä unohtaa todellisia kipukohtia. Suomessa on edelleen paljon pieniä eläkkeitä, erityisesti yrittäjillä. Moni joutuu turvautumaan kansan- ja takuueläkkeeseen, jotka rahoitetaan verovaroin.

Yrittäjyyden edellytyksiä on vahvistettava niin, että myös YEL-järjestelmän kautta kertyy riittävä eläketurva. Tämä vaatii sekä kannustimia että selkeää ohjausta jo yrittäjyyden alkuvaiheessa.

Lopuksi – kaksi painavaa huomiota

Eläkekatto kuulostaa oikeudenmukaiselta, mutta se on enemmän tunne- kuin talouspolitiikkaa.

Niin ja sanon sen vielä suoremmin, jos ansaintaan perustuvaa eläkejärjestelmää aletaan murentaa poliittisilla kattoehdotuksilla, murennetaan samalla luottamus koko järjestelmään. Ilman luottamusta ei ole kestävää eläketurvaa – eikä lopulta myöskään sitä oikeudenmukaisuutta, jota nyt tavoitellaan.

Mitä saamme vielä odottaa Trumpilta?

Maanantai 16.3.2026 klo 22.15

Maailmanpolitiikka on viime kuukausina saanut käänteitä, joita on yhä vaikeampi ymmärtää. Yhdysvaltain presidentti Trump näyttää johtavan suurvaltaa tavalla, jossa impulsiivisuus korvaa diplomatian.

Toisen presidenttikautensa alussa Trump kehuskeli  toimineensa rauhan lähettiläänä ja lopettaneensa konflikteja. Välillä hän suoraan esitti vinkkinä maailmalle jopa ansaitsevansa Nobelin rauhanpalkinnon. Viime aikojen tapahtumat näyttävät kuitenkin kulkevan aivan toiseen suuntaan.

Jo ennen toisen kautensa kriisiä Trump arvosteli toistuvasti eurooppalaisia NATO-liittolaisia liian pienistä panoksista puolustusliiton ylläpitoon. No USA on todella sen suurin rahoittaja. Hän heitti ilmoille ajatuksen, että Yhdysvallat voisi ottaaGrönlannin haltuunsa jopa väkivalloin, vaikka kyse on liittolaismaan alueesta. Ajatus oli niin absurdi, että moni piti sitä huonona vitsinä. Valitettavasti se ei ollut vitsi.

                Ukraina jäi varjoon

Ukrainan sodassa Yhdysvaltojen tuki on ratkaisevaa. Samalla Trumpin läheiseksi kuvattu suhde Venäjän presidenttiin Putiniin on herättänyt perusteltua huolta.

Euroopassa näyttää siltä, että Trump painostaa Ukrainan presidentti Zelenskyä hyväksymään rauhan, joka olisi Ukrainalle katkera. Samalla Venäjä voisi julistaa itsensä voittajaksi ja jatkaa painostustaan. Kun maailman huomio kääntyy muualle, Putin saa juuri sen mitä haluaa - aikaa ja tilaa jatkaa sotaa.

            Iran – kriisi, joka räjähti käsiin

Tilanne kärjistyi, kun Yhdysvallat hyökkäsi yhdessä Israelin kanssa Irania vastaan. Israelin pääministeri Netanyahu ja Trump näyttivät uskovan, että Iran antautuisi nopeasti ja hallinto romahtaisi.

Historia opettaa, että Lähi-idässä mikään ei ole yksinkertaista.

Iran vastasi sulkemalla Hormuzinsalmen, maailman tärkeimmän öljykuljetusreitin. Seurauksena on ollut raju öljykriisi, joka heiluttaa koko maailmantaloutta. Öljyn hinta nousee ja sen mukana inflaatio.

Ironista kyllä, vaikutukset tuntuvat myös Yhdysvalloissa. Bensiinin hinta nousee amerikkalaisille äänestäjille juuri ennen vaaleja. Se taitaa ollakin juurisyy, joka on saanut Trumpin hermostumaan. Marrasvaalit luovat paineita. Trumpin kannatus on alhaalla. 

           Nyt pyydetään NATOa apuun

Kun tilanne karkasi käsistä, Trump kääntyi eilen Euroopan puoleen. Nyt hän painostaa eurooppalaisia lähettämään NATO-joukkoja turvaamaan öljykuljetuksia Hormuzinsalmella.

Tässä kohtaa moni vähänkin maailman politiikkaa seuraava eurooppalainen kysyy:

miksi tästä ei keskusteltu liittolaisten kanssa ennen sodan aloittamista? NATO on puolustusliitto. Ei sen ensisijainen tehtävä ole mennä yhden jäsenmaan johtajan käynnistämään hyökkäyssotaan mukaan. 

Jos keskustelu olisi käyty laajemmalla foorumilla, koko sotaa ei ehkä olisi syntynyt. Lisäksi huomio siirtyi nyt Ukrainasta Lähi-itään. Tämähän sopii hyvin Putinille.

                 Diplomatia puuttuu

Trump on vähätellyt eurooppalaisten huolia toteamalla, että Yhdysvallat ei tarvitse Persianlahden öljyä samalla tavalla kuin Eurooppa. Se on kylmä lohdutus eurooppalaisille, joiden talous on paljon riippuvaisempi energian hinnasta. Nyt on löydettävä keinot antaa Trumpille rukkaset hänen sitä tajuamatta. 

Diplomatia näyttää puuttuvan kokonaan. Sen tilalla on kovaa retoriikkaa, nopeita ratkaisuja ja jälkikäteen syntyviä ongelmia.

                Vaarallinen peli

Jos Nato ajautuu sotilaallisesti mukaan Persianlahden konfliktiin, riski tilanteen laajenemisesta kasvaa nopeasti. Historia opettaa, että suurten sotien alku ei useinkaan näytä suurelta sodalta ennen kuin on liian myöhäistä.Siksi on aiheellista kysyä, onko maailmanpolitiikkaa viisasta johtaa näin arvaamattomasti?

Olen seurannut jonkin verran kansainvälistä politiikkaa yli puolen vuosisadan ajan. Monenlaisia johtajia on tullut ja mennyt. Silti harvoin on nähty tilannetta, jossa suurvallan päätökset näyttävät syntyvän näin yksin ja näin nopeasti.

Maailmanpolitiikka ei ole kiinteistökauppaa eikä televisioshow. Kun suurvallan johtaja pelaa riskillä, panoksena eivät ole vain gallupit, vaan rauha, talous ja ihmishenget. Siksi maailmalla on oikeus kysyä, kuka voi vielä hillitä Trumpia?

Jos suurvaltaa johdetaan kuin reality-ohjelmaa, seuraava jakso voi olla arvaamaton. Valitettavasti maailmanpolitiikassa katsojat eivät voi vaihtaa kanavaa.

Yksi asia on pysynyt samana: suurvaltojen johtajilta on vaadittu malttia. Siksi toivon, että maailmassa on vielä tarpeeksi viisautta hillitä sitä vauhtia, jolla Donald Trump nyt kulkee.

Viime aikojen tapahtumat eivät lupaa maailmalle hyvää. Mitähän kaikkea saamme vielä Trumpilta odottaa. Euroopan on nyt tormistauduttava. 

Biokaasu saa tuulta siipiensä alle - jopa sodan varjossa

Perjantai 13.3.2026 klo 16.16

Pohjois-Savon Kiuruvesi ja Lapinlahti sekä Pohjois-Karjalan Nurmes ovat saamassa merkittävät uudet biokaasulaitokset. Hankkeesta vastaa Suomen Lantakaasu Oy. Pian valmistuviin laitoksiin kohdistuu maaseudulla paljon toiveita. Tarkalla korvalla seurasin yhtiön osakkaiden (St1 ja Valio) laitosesittelyä Nurmekseen. 

Kyse ei ole vain yhdestä energiainvestoinnista. Biokaasu voi parhaimmillaan tuoda maataloudelle uuden tulolähteen, vahvistaa alueiden elinvoimaa ja lisätä Suomen energiaomavaraisuutta.

          Maatalouden uusi tulonlähde

Vielä muutama vuosi sitten biokaasua pidettiin monilla tiloilla lähinnä kokeiluna tai sivutoimena. Nyt näkymä on muuttumassa. Itäisessä Suomessa yksittäiset tilat pitivät oman laitoksen rakentamista liian kalliina. 

Biokaasulaitos voi tosin parantaa maatilan taloudellista tulosta saamani materiaalin mukaan ihan tuntuvasti. Tarkoittaa siis kannattavaa toimintaa. Tuotto syntyy useasta lähteestä: omien energiakustannusten säästöstä, energian myynnistä sekä siitä, että biokaasuprosessi parantaa lannan lannoitearvoa.

Investoinnit eivät kuitenkaan ole pieniä. Biokaasulaitoksen rakentaminen maksaa yleensä 0,5–3 miljoonaa euroa. Siksi hankkeet vaativat usein useiden tilojen yhteistyötä sekä merkittäviä investointitukia. 

Ilman tukia harva maatila lähtisi näin suuriin hankkeisiin. 

          Energian hinta ratkaisee

Biokaasun kannattavuus kulkee pitkälti käsi kädessä energiamarkkinoiden kanssa. Viime viikkoina maakaasun futuurihinta nousi hetkellisesti noin 65 euroon megawattitunnilta, kun ennen Lähi-idän sotatoimien kärjistymistä taso oli noin 32 euroa. Hinta on korkeimmillaan sitten vuoden 2023 alun.

Koska biokaasun markkinahinta seuraa usein maakaasun hintaa, fossiilisen energian kallistuminen parantaa myös biokaasun kilpailukykyä.

    Sota muistuttaa energian haavoittuvuudesta

Maaliskuussa 2026 kärjistynyt Iranin sota on jälleen muistuttanut siitä, kuinka herkkä energiajärjestelmä on maailmanpolitiikan kriiseille.

Kun öljyn ja maakaasun hinnat nousevat konfliktien seurauksena, kasvaa samalla kiinnostus kotimaiseen energiaan. Biokaasulla on tässä tilanteessa kolme vahvaa etua: se on kotimaista, uusiutuvaa ja hajautettua tuotantoa. Toisin sanoen – se parantaa huoltovarmuutta.

Pian valmistuvat laitokset osana suurempaa kokonaisuutta

Täällä koko biokaasutuotannon käynnistymisen kannalta on tärkeää, että Lantakaasu Oy vakavaraisena toimijana on lähtenyt rakentamaan isompia laitoksia, jolloin yksittäisten tilojen isohkot investoinnit jäävät pois. Se rakentaa tuotantoketjua, jossa useat laitokset toimivat yhdessä. Raaka-aine ajetaan useammalta tilalta tuotantolaitokseen.

• Kiuruvesi toimii päälaitoksena, jossa biokaasu nesteytetään.

• Nurmes ja Lapinlahti toimivat satelliittilaitoksina.

Satelliittilaitoksissa tuotettu kaasu kuljetetaan Kiuruvedelle jatkokäsittelyyn. Tuotannon arvioidaan käynnistyvän molemmilla paikkakunnilla vuonna 2026.

Kun suunnitelmat toteutuvat, kyseessä on yksi merkittävimmistä maatalouden energiaan liittyvistä investoinneista tällä alueella. Lantakaasu Oy:llä on laitos valmistumassa myös Nurmossa.

      Mahdollisuus, johon kannattaa tarttua

Biokaasu ei yksin ratkaise maaseudun haasteita. Mutta se voi olla yksi niistä palasista, jotka tuovat uutta taloudellista toimintaa maatalouteen ja maaseudulle.

Samalla on hyvä muistaa, että biokaasuinvestoinnit ovat pitkäjänteisiä. Niiden kannattavuus riippuu energian hinnasta, tukipolitiikasta ja teknologian toimivuudesta.

             Silti suunta näyttää selvältä.

Kun maailma ympärillämme käy epävarmemmaksi, kotimaisen energian arvo kasvaa. Siksi ei ole yhdentekevää, rakennetaanko biokaasulaitoksia maaseudulle – vai jäävätkö ne rakentamatta.

Kiuruvedellä ja Nurmeksessa  tähän mahdollisuuteen on päätetty tarttua.

Sote-keskusteluun tarvitaan nyt yhteistä tahtoa

Torstai 5.3.2026 klo 10.33

 

Eilen YLE:n uutiset ja niitä seurannut A-studio tarjosivat poikkeuksellisen selkeän ja tiiviin katsauksen hyvinvointialueiden tilanteeseen. THL:n tutkimusprofessori Liina-Kaisa Tynkkynen avasi ymmärrettävästi hyvinvointialueiden ongelmien taustaa ja mittasuhteita.

Oli virkistävää kuulla analyysi, jossa ei sorruttu yksinkertaistuksiin.

Itsekin olen kirjoittanut turhan yksiviivaisesti siitä, että hyvinvointialueiden määrän vähentäminen olisi keskeinen ratkaisu. Keskusteluissa tämä ajatus nousee usein esiin – ja ymmärrettävästi, koska talousluvut huolestuttavat. Mutta kuten Tynkkynen perustellusti toi esiin, pelkät pakkoliitokset ja arviointimenettelyt eivät yksin ratkaise ongelmaa.

Pahimmillaan ne voisivat lisätä kustannuksia, sekoittaa hallintoa vuosiksi ja heikentää erityisesti sosiaali- ja perusterveydenhuollon palveluja.

Suuruuden ekonomia ei toimi kaikessa

Erikoissairaanhoidon näkökulmasta alueita voisi olla vähemmänkin. Siellä teknologia, vaativa osaaminen ja kalliit hoidot puoltavat keskittämistä ja tiivistä yhteistyötä – jopa nykyistä vahvempaa integraatiota yliopistollisten keskussairaaloiden välillä.

Mutta perusterveydenhuollossa, vanhuspalveluissa ja sosiaalipalveluissa suuruuden ekonomia ei toimi samalla tavalla. Lähipalvelut ovat luonteeltaan toisenlaisia. Ne vaativat saavutettavuutta, jatkuvuutta ja paikallistuntemusta.

Viimeisten lähes kahden vuosikymmenen aikana erikoissairaanhoidon kustannukset ovat kasvaneet perusterveydenhuollon kustannuksella. Sote-uudistuksen keskeinen tavoite oli vahvistaa perustason palveluja, mutta ohjaus on edelleen ollut liiaksi erikoissairaanhoidon näkökulmasta tapahtuvaa.

        Tässä on korjausliikkeen paikka.

Maailman kriisit, turvallisuustilanteen muutos ja teknologian kallistuminen merkitsevät sitä, että erikoissairaanhoidon kustannuspaine kasvaa jatkossakin. Juuri siksi peruspalveluiden vahvistaminen, ennaltaehkäisy, varhainen tuki ja vanhusten hoiva ovat myös taloudellisesti järkevää.

      Vihdoin parlamentaarinen työryhmä

Myönteistä on, että Petteri Orpo on vihdoin suostunut asettamaan parlamentaarisen työryhmän kehittämään hyvinvointialueiden toimintaa. Tämä on tärkeä suunnanmuutos.

Sote on liian suuri ja pitkävaikutteinen kokonaisuus ratkaistavaksi hallitus–oppositio-asetelmassa. Tulokset ulottuvat seuraavalle vaalikaudelle ja sen yli. Siksi tarvitaan yhteinen näkemys.

Nyt olisi syytä tehdä täydellinen “trippimittarin nollaus”. Eduskunnan ja sosiaalisen median kovasanainen keskustelu on unohdettava. On löydettävä yhteinen tahtotila. Muuten vaarana on, että vuoden päästä vaalitaistelu äityy niin veriseksi, että hallitusyhteistyön rakentaminen käy mahdottomaksi.

Silloin sopeutustyö voisi pahimmillaan ajautua virkamieshallituksen tehtäväksi. Aikaa ei ole hukattavaksi riitelyyn.

        Talous realiteettina – ei lyömäaseena

On rehellistä todeta, että nykyhallitus jättää seuraajalleen vaikean perinnön. Valtion velka kasvaa edelleen, ja Riikka Purran valtiovarainministerikaudella velkaa on otettu enemmän kuin koskaan. Suomi on EU:n tarkkailuluokalla, ja maan luottoluokitusta on laskettu.

Juuri tässä tilanteessa olisi ollut viisasta ottaa opposition vaatimus parlamentaarisesta talouden sopeuttamisen valmistelusta vakavasti jo aiemmin. Sama koskee sotea. Kun rakenteet ovat näin suuria ja vaikutukset ulottuvat vuosikymmeniksi, tarvitaan laajaa sitoutumista.

                   Yhteinen vastuu

Hyvinvointialueiden ongelmat eivät ratkea yhdellä hallituskaudella. Ne eivät ratkea yhdellä puolueella. Ne eivät ratkea pelkillä rakenteellisilla pakkoliikkeillä.

            Ratkaisu löytyy tasapainosta:

– erikoissairaanhoidon järkevästä yhteistyöstä ja keskittämisestä

– peruspalvelujen vahvistamisesta

– talouden realismista

– ja ennen kaikkea poliittisesta yhteistyöstä.

Meillä ei ole varaa epäonnistua. Maakunnissa – myös täällä Itä-Suomessa – seuraukset tuntuvat ensimmäisinä.

Nyt tarvitaan vähemmän poteroita ja enemmän vastuunkantoa.